Kuvat metsäpalojen sammutusyrityksistä Suomen lähellä olevilla Venäjän alueilla ovat olleet surkuhupaisia: jos tulta päin on ylipäätänsä käyty, aseina ovat olleet sinkkiämpärit, kastelukannut ja rikkinäiset letkut. Tästä kaikesta voisi päätellä, että perivenäläisen hällä väliä -asenteen lisäksi kysymys olisi kroonisesta rahapulasta.
Venäjän valtion kassatilanteesta ei kannata tehdä johtopäätöksiä Karjalankannaksen heppoisten palontorjuntaresurssien perusteella. Venäjä maksoi viime viikolla yli vuosikymmenen etuajassa niin sanotun Pariisin klubin jäsenmaille loputkin veloistaan, yhteensä 22,3 miljardia dollaria. Takaisinmaksu oli 1956 perustetun, läntisiä hallituksia edustavan velkojaklubin historian suurin kertasuoritus.
Pisara siinä rahameressä oli, että Venäjä maksoi Suomelle takaisin loputkin neuvostoajan veloistaan. Ei ole kovin kauan siitä, kun Suomessa kyseltiin kyynisesti, maksaako Venäjä ikinä velkojaan takaisin.
Toinen esimerkki. Venäjän duuma sai lauantaina käsiteltäväkseen ensi vuoden budjetin, jossa valtion menot kasvavat lähes kolmasosan tähän vuoteen verrattuna. Kysymys ei ole yksittäisestä menopiikistä, sillä tänä vuonna valtion menot kasvoivat ennätykselliset 40 prosenttia vuoteen 2005 verrattuna. Varapääministeri Aleksandr Zhukovin The Moscow Times -lehdessä esittelemät muutkin budjettiluvut osoittivat kaakkoon. Talouskasvuksi ennustetaan kuusi, käteen jäävien tulojen kasvuksi kymmenen ja budjetin ylijäämäksi lähes viisi prosenttia.
Tähtitieteellisiä kasvulukuja nähtiin neuvostoaikoinakin, mutta tuolloin ne olivat propagandan lannoittamaa potaskaa. Rahat hankittiin painamalla lisää ruplia. Nyt luvut pitää ottaa jo tosissaan. Niille on katetta ja yksinkertainen selitys: öljyn ja maakaasun maailmanmarkkinahinnat ovat niin huipussaan, että Venäjän valtio kylpee rahassa. Valtiolla on ainakin nyt millä mällätä.
Hurjia budjettilukuja selittää osin se, että Venäjän lähtötaso on matala. Koulutus, terveydenhoito ja asuntojen rakentaminen nielevät vielä pitkään valtaisia rahasummia noustakseen lähellekään läntisiä vertailukohtia. Valtion rahahanan tiukkuus riippuu tietysti siitä, kuinka pitkään energiahinnat pysyvät katossa ja kuinka nopeasti Venäjä pystyy monipuolistamaan kapeaa teollista pohjaansa.
Venäjän taloudellinen tilanne on joka tapauksessa jo niin hyvä, että länsimaiden on aika harkita, missä määrin niiden on enää mieltä antaa jättiläisvaltiolle varsinaista talousapua. Vaikka läntistä rahaa on mennyt myös Kankkulan kaivoon, apu oli perusteltua Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Esimerkiksi Euroopan unioni on avustanut Tacis-ohjelman kautta Venäjää vuodesta 1991 lähtien lähes kolmen miljardin euron edestä. Kysymys on ollut enimmäkseen rahasta, jota ei ole tarvinnut maksaa takaisin.
Jokainen Venäjällä käyvä näkee, etteivät valtion saati yksityisten rahavirrat jakaudu tasaisesti pitkin valtaisaa Venäjää. Kurjuutta löytyy esimerkiksi Suomen lähialueilta. Sitä katsellessa unohtaa helposti, että Venäjä on luonnonvaroiltaan maailman rikkain valtio.
On Venäjän oma asia päättää, minne se ohjaa rahavirtansa, mutta kun kerran rahaa on, ulkopuolinen apu menettää tarkoituksensa. Niinikään on Venäjän oma asia, annetaanko varallisuuden kasautua harvoihin käsiin vai päätetäänkö kakkua jakaa muillekin.
Venäjän päätös kuitata ulkomaanvelkojaan etuajassa on itsekunnioituksen merkki. Venäjä viestii, että se pystyy seisomaan omilla jaloillaan. Tällaiset signaalit pitää lukea oikein lännessä, jolle Venäjä on entistä enemmän taloudellinen kilpailija. Se osaa taatusti pitää huolta omista eduistaan. Riittää, kun katsoo, miten Venäjä pelaa WTO-neuvotteluissa, käyttää energia-asetta ja valitsee yhteistyökumppaneita pohjoisten merialueiden luonnonvarojen hyödyntämiseen.
Alkava syksy onkin hyvä ajankohta arvioida uudelleen EU:n Venäjä-politiikkaa, sillä voimassa oleva yhteistyöohjelma umpeutuu tänä vuonna. Aihe toivottavasti nousee esille myöhemmin syksyllä Suomessa pidettävässä EU-Venäjä -huippukokouksessa.
Venäjä eittämättä tarvitsee vielä pitkään läntistä asiantuntija-apua monella alalla. Tällainen apu on perusteltua ja palvelee myös antajansa etua. Siinäkin lännen on syytä pitää silmänsä auki ja edellyttää Venäjältä tuloksia. Jos Venäjä ei halua sitoutua ehtoihin, apuakaan ei ole syytä antaa. Venäjä pärjää jo omillaankin.