Sunnuntaina 50 vuotta täyttävä muusikko J. Karjalainen astuu Helsingin Eteläsataman häikäisevässä auringonpaisteessa Suomenlinnan lautan toisen kerroksen aurinkokannelle. Päivä on maaliskuinen maanantai ja aika aamulla kello 10. Leuto kevät on houkutellut Suomenlinnan retkelle jo touhukkaita turisteja, joista pikku joukko japanilaisia on miehittänyt kattokerroksen -- sieltähän saa parempia kuvia pääkaupungin satamanäkymistä.
Lippalakkiin, nukkavieruun liituraitapukuun, virttyneeseen villapaitaan ja läskärikenkiin sonnustautunut Jukka Karjalainen kaivaa esiin banjonsa, ja turistijoukossa käy supatus. Selvästi muukalaisryhmä on varautunut sulkemaan aistinsa jo ehkä Aleksilla kuulemiltaan sävelmiltä. Niillähän köyhänmiehencarusot Pohjolan puhureissa paleltuneine sävelkorvineen ilahduttavat pahaa-arvaamattomia turisteja päivittäin.
Mutta kun maankiertäjän -- Lännen-Jukan -- oloinen mies on tapaillut muutaman soinnun banjostaan, kääntyvät kamerat sataman maisemista ahavoituneeseen artistiin, ja ihastus näkyy vieraiden silmistä. Henkiset korvatulpat kelluvat meressä, ja kuulijat ovatkin kohta selvästi pettyneitä siihen, että Lännen-Jukka tyytyy vain hieman availemaan ääntään ja verryttelemään sormiaan.
Sankareita Kauppatorilla
J. eli Jukka Karjalainen tunkeutui laajemman musiikinystävien joukon tietoisuuteen Mustine laseineen 1980-luvun alussa. Sen jälkeen ilmoille on kajahtanut mahdoton määrä omansa laatuisia teoksia, joista useimmat ostava yleisö on arvostanut vähintään kultalevyn arvoisiksi. Eipä silti, Jiille tuntuu tärkeintä olevan se, että hän on itse tyytyväinen sanomaansa -- tekee itsensä näköistä musiikkia. Muiden arvostusta on vaikea saavuttaa, jos itse ei sitä itselleen suo.
Urheilevan kansakunnan muistiin on taatusti painunut aika syvälle sekin hetki, kun noin satatuhatta loveen langennutta veisasi hurmostilassa J. Karjalaisen "Me ollaan sankareita kaikki..." Kauppatorin kultajuhlassa 1995.
Väinöä etsittiin sitten vuotta myöhemmin, jolloin Jii ja yhtyeensä Electric Sauna svengailivat artistitähden vuoden ikäistä poikaa hakien.
Lännen-Jukka loppututkinto
Viime syksynä J. Karjalaiselta ilmestyi melkoinen urotyö, sata vuotta sitten Amerikkaan siirtolaisiksi lähteneiden suomalaistenkin tuntoja karhean koskettavasti kuvaava Lännen-Jukka. Maukas mikstuura Amerikan etelän tanssimusiikkia, bluesia ja suomalaisia rekilauluja -- ihan miten kuulija haluaa.
-- Bändin kanssa oli tauko ja aloin funtsia, mitähän tekisin. Ryhdyin opiskelemaan banjoa, en lopulta metallikielistä vaan sellaista ehtaa, nailoni- tai alun perin suolikielistä vekotinta. Halusin soundista paksumman.
Jiin mukaan banjonsoitto ei tahtonut ensin sujua millään, mutta soittimen salat avautuivat sitten pikku hiljaa uuvuttaen.
-- Olen aika ylpeä siitä, että olen pystynyt tähän. On niin helppoa tyytyä tekemään aina samaa, sitä mihin on tottunut. Ajattelin tehdä Lännen-Jukasta vain synttärilahjan itselleni ja kuultavaa muutamalle ystävälleni, kuvaa artisti lähes yksimielisen arvostelumenestyksen ansainnutta yhden miehen, banjon ja yhden oton teostaan. No, sillä myönnytyksellä, että yhdellä raidalla banjon korvaa kitara.
-- Saattaa kuulostaa hassulta, mutta minä lasken kyllä muusikonurani nyt aikajanalla ennen ja jälkeen Lännen-Jukan. Se on minun laulumiehen loppututkintoni -- nyt voin kutsua itseäni laulumieheksi, artisti hekottaa aurinkoisesti.
-- Jos olisin ryhtynyt puuhaan parikymppisenä jolppina, siitä ei olisi tullut mitään. Olisi ollut liian suuri kiusaus tunkea mukaan rumpukomppia, bassoa, viulua ja muuta rihkamaa. Nyt se on mies ja banjo kaikkine karheuksineen, ja niin pitää ollakin. Tarvitsin tätä elämänkokemusta ja näitä aikamiehen vuosia, että pystyin tekemään tämän levyn, J. Karjalainen pohtii.
