"Sienet ovat oikullisia", toteaa Oulun Sieniseuran Elina Palojärvi hyppiessään mättäiden välissä. "Viime kesänäkin sienisadon suhteen meni jo toivo, kun oli niin kuivaa. Ja sitten tuli sellainen määrä herkkutatteja, ettei sellaista ole ennen nähty", hän muistelee.
Palojärvi on etsimässä sieniä metsässä Sankivaaran ympäristössä. Joko niitä tähän aikaan kesästä löytyisi?
Jonkin matkan päässä polulta, johon auto on jätetty, pilkottaa kellertävä lakki. Ja siellähän se mättään juurella nököttää, ensimmäinen sieni. "Sanoisin, että tämä on kuusilahokas", Palojärvi ilmoittaa.
Kuusilahokka on keltasävyinen helttasieni, jolla on mustat itiöt. Se on hyvä ruokasieni, mutta vaikeammin tunnistettavana se ei oikein sovi aloittelijalle.
Palojärvi kehottaakin vasta-alkajaa keskittymään tatteihin, jotka tunnistaa lakin alapuolella olevista pilleistä. Tatit ovat aloittelijalle turvallinen valinta, sillä näillä leveyksillä ei Palojärven mukaan kasva myrkyllisiä tatteja. Ainoastaan sappitatti kannattaa jättää rauhaan - myrkyllinen sekään ei ole, mutta sapenkarvas maku on kaikkea muuta kuin makunystyröitä hellivä.
Sieniveitsellä se selviää
Hetken päästä Palojärvi löytää ensimmäisen tatin. Polun varressa kasvaa koivunpunikkitatti, varsin yleinen ja hyvä ruokasieni. "Vai olisiko tämä sittenkin pieni lehmäntatti?", Palojärvi aprikoi.
Otetaan selvää. Koivunpunikkitatin vaalea sisus muuttuu leikkauspinnalta sinertäväksi. Palojärvi halkaisee sienen jalan veitsellä kahtia. Ja totta, kyseessä näyttää olevan punikkitatti.
Harppauksen päässä kasvaa lehmäntatteja. Löpöksikin kutsuttu sieni on Palojärven mielestä juuri lempinimensä kaltainen. "Tämä toinen sitä vastoin on tällainen tanakka ja jäsy", Palojärvi vertailee koivunpunikkitatti toisessa kädessään.
Lehmäntatteja pidetään maultaan jokseenkin vaatimattomina. Palojärvi kertoo nimen tulevan siitä, että ennen vanhaan kyseisiä sieniä syötettiin tavallisesti lehmille. Perinteisesti lehmäntattia on halveksittu, mutta kyllä siitä Palojärven mielestä ruoaksikin on. Vetisempiä ne tosin ovat kuin esimerkiksi koivunpunikkitatit.
Tähän mennessä tehdyt löydökset Palojärvi on tehnyt kuivilla paikoilla. Seuraavaksi hän siirtyy hieman märempään ja varjoisampaan, kuusivoittoiseen metsään. Löytyisikö sieltä vielä uusia lajeja? "Jos kesä on hyvin kuiva, sieniä kannattaa etsiä kosteilta paikoilta. Jos taas sataa paljon, sieniä löytää kuivemmastakin maastosta", Palojärvi ohjeistaa.
Uhkana vatsanväänteet
Melkein heti tärppää. Mättäiden keskellä majailee harmaanruskea isojuurekas.
"Tämäkään ei ole aloittelijan sieni, sillä sen voi helposti sekoittaa myrkkysieniin", Palojärvi varoittaa.
Isojuurekkaankin voi pistellä poskeensa, mutta Palojärvi on kuullut sen aiheuttaneen joillekin vatsanväänteitä. Itse hän ei ole kyseistä sientä maistanut.
Palataan vielä kuivempaan maastoon. Näkyviin tulee heti muutama ruskehtava sieni.
Kovin samanlaisilta ne näyttävät kuin vähän aiemmin löydetyt tatitkin. Mutta niinpä vain tottumaton sienestäjä erehtyy.
"Kyllä ne ovat kuitenkin männynpunikkitatteja", Palojärvi ilmoittaa halkaistuaan sienen ja tarkistettuaan asian sienioppaasta. Leikkauspinta kun muuttuu hieman punertavaksi.
Sieniretki alkaa olla päätöksessään. Tarkistetaan vielä tulos: kuusilahokas, isojuurekas, pari männynpunikkitattia, suuri joukko koivunpunikkitatteja ja kenties vielä enemmän lehmäntatteja.
Kyllä ruokasieniä siis löytyy metsästä jo keskikesälläkin.
Paras sienestysaika on kuitenkin vasta syyspuolella. Ihan vakavasti ei siis ehkä kannata ottaa, jos joku kertoo keränneensä elämänsä sienisaaliin heinäkuun alussa.
"Sienihavaintojen kanssa on joskus vähän kuin kalajuttujenkin. Joku kertoo nähneensä joitakin sieniä vaikka kuinka paljon, mutta toinen ei sitten kuitenkaan löydä niitä mistään", Elina Palojärvi naurahtaa.