Laki sosiaalisista yrityksistä astui voimaan runsas vuosi sitten. Sitä markkinoitiin kauan kaivattuna keinona taata pitkään työttöminä olleille ja vajaakuntoisille muutakin kuin joutenoloa. Se oli tarkoitettu auttamaan ihmisiä, jotka eivät millään saa työtä vapailta markkinoilta. Tällaisia jäi 1990-laman jäljiltä suorastaan järkyttävän paljon.
Mutta laki ei ole toiminut. Ei sinnepäinkään. Tulosten perusteella se joutaisi kiireesti romukoppaan. Surevien joukko ei ole suuren suuri: lain turvin on saatu synnytettyä vain 16 yritystä, jotka työllistävät 96 ihmistä. Se on mitätön määrä verrattuna siihen yli 100 000 työttömän armeijaan, jonka eloa tämän lain turvin piti helpottaa.
Jos lakia tarkastellaan sen tarpeellisuuden mukaan, asia näyttää jo aivan toisenlaiselta. Vaikeasti työllistettäviä ei saada työelämään muuta kuin erillisin ponnisteluin. Tämän vuoksi ei liene liikaa pyydetty, että laki otettaisiin pikaisesti vuosiremonttiin, ja siitä poistettaisiin ne esteet, jotka haittaavat sosiaalisten yritysten syntyä.
Markkinatalousmiehet valittivat menneinä vuosikymmeniä valtion ja kuntien sekä niiden laitosten ja yritysten toimivan tehottomasti. Arvostelijat leimasivat julkiset työpaikat suojatyöpaikoiksi, jotka antoivat työtä sellaisillekin, joita niissä ei välttämättä olisi tarvittu.
Kapitalismin vapautuminen johti melkoiseen siivoukseen julkishallinnossa. Laitoksista tehtiin liikeyrityksiä, yrityksiä myytiin yksityisille ja jäljelle jääneitä yhteiskunnallisia toimintoja saneerattiin. Käytännössä tämä tarkoitti, että ihmisiä heitettiin pellolle ja heidän työnsä siirrettiin työpaikkansa säilyttäneille.
Näillä toimin tehokkuus nousi; lähestyttiin toiminnan tuloksellisuudessa yksityisiä yrityksiä. Mutta tällä on ollut hintansa. Iso joukko ulosliputetuista ihmistä tienaa nyt vähäisen toimeentulonsa työttömyys- ja sosiaaliapuina. Iäkkäämmät eivät edes haaveile työhön pääsystä.
Markkinamiehet vaativat aikoinaan saneerauksia kilpailukyvyn turvaamiseksi, veronmaksajien eduksi ja milloin mitäkin hokien. Nyt samat ihmiset valittavat, kun työttömät saavat rahaa ilman vastinetta. Ja ruikuttavat, kun valtion rahaa käytetään tehottomaan työllistämiseen.
He tarjoavat vaihtoehdoksi vapaata kilpailua työpaikoista eli tosiasiassa ei mitään. Kun tarjolla ei ole mitään, tarvitaan tällaisia lakeja - erityistoimia, joilla voidaan antaa työtä ja siivua elämän syrjästä niille, joita raaka kapitalismi runnoo.
Lakiin sosiaalisista yrityksistä on kätketty sisälle esteitä, jotka jarruttavat sen hienojen periaatteiden toteutumista. Tällaiseltakin yritykseltä vaaditaan kannattavuutta, joka lähentelee vapailla markkinoilla toimivien yritysten tehokkuutta. Lisäksi vaaditaan käypä tuote, jota yritys voi valmistaa ja markkinoida.
Kun näihin vaatimuksiin lisätään vielä, että yhteiskunnan taloudellinen tuki tällaiselle yritykselle on melko olematon, ei ole ihme, ettei halukkaita sosiaalisia yrittäjiä ole ilmaantunut. Vastaavanlaista toimintaa harjoitetaan mieluummin muin muodoin. Muun muassa jotkut työttömien omat yhdistykset tekevät pienimuotoista bisnestä.
Kun puhutaan pitkään työttöminä olleiden ja vajaakuntoisten työllistämisestä, pitäisi lähtökohtana ennen kaikkea ja ensisijaisesti olla työn tarjoaminen ihmisille. Jos toiminta rakennetaan samoille arvoille kuin vapailla markkinoilla, ollaan siinä, missä nyt ollaan: vaikeasti työllistettävien joukko on ja pysyy suurena. Se ei ole kenenkään eduksi.