Hyvää kirjailijan tekstiä on ilo lukea mutta myös riemuisaa kuunnella. Tämän todistivat Antti Tuuri ja Bengt Pohjanen lauantaina Oulun kaupunginkirjaston täyteen sullotussa Pakkalan salissa.
Oulunseudun Eteläpohjalaiset ry:n, Väylänvartiset ry:n ja Oulun kaupunginkirjaston järjestämässä tilaisuudessa yhdistykset tekivät toimintaansa tunnetuksi antamalla kotimaakuntiensa kirjailijoiden kertoa, millaisista aineksista heidän tuotantonsa on rakennettu.
Ja Tuuri ja Pohjanenhan tekivät työtä käskettyä, kahden tunnin ajan, mahtavia tarinoita kertoen, yleisöä hauskuuttaen ja ajatuksia herättäen.
Maakunnat kuin veljekset
Vaikka Pohjanmaan ja Ruotsin Tornionlaakson välissä on paljon lakeutta, jokia, kilometrejä ja yksi keinotekoinen valtakunnan raja, on seuduilla myös paljon yhteisiä piirteitä.
Kun Antti Tuurin Pohjanmaa sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 19982, niin Norstedt-kustantamo Ruotsissa pyysi Pohjasta kääntämään pikavauhtia kirjan Ruotsiksi.
Pohjanen oli jo aikaisemmin kääntänyt ruotsiksi Tuuria, muun muassa Tuurin Oulun-insinöörivuosien aikana ilmestyneen Joki virtaa läpi kaupungin (1977). Aikaisemmat käännöskokemukset eivät silti olleet nopean työn salaisuus.
"Sitä ihmeteltiin, että miten mie onnistuin kääntämään kirjan niin nopeasti. Mutta mie vaan muutin kirjan Pohjanmaan mielessäni Tornionlaaksoksi. Antti sitten kysyi minulta, etteikö Pohjanmaassa ja Tornionlaaksossa todellakaan ole eroa. Mie vastasin, että toki: kun meiltä lähetään kaatamaan hallitusta, niin ei pysähytä ryyppäämään Riihimäelle", Pohjanen hauskutti kuulijoita verrattomalla meänkielellään.
Pohjatöitä
ja tarinoita
Sekä Tuuri että Pohjanen ovat tuotannossaan kertoneet paljon oman maakuntansa, oman kotiseutunsa tarinoita.
Kun Pohjasen kirjoissa Ruotsin Tornionlaakson kieli, meänkieli, on ollut tärkeässä osassa, niin Tuurin tarinat ovat liittyneet usein Tuurin suvun vaiheisiin niin Pohjanmaalla kuin Ameriikan raitilla.
Oman suvun, oman maakunnan tarinat eivät ole tulleet suoraan kirjailijan päästä vaan vaatineet laajaa taustatyötä ja hyvää korvaa.
Kun Tuuri alkoi esimerkiksi Oulussa vietettyjen insinöörivuosien jälkeen suunnitella kaiken kattavaa "yhtä romaania" Pohjanmaasta, niin hän kiersi setänsä sekä ystävänsä Juho Pernaan kanssa ympäri Pohjanmaata kuuntelemassa maakuntien ihmisten tarinoita.
Yhteen kirjaan nuo tarinat eivät mahtuneet, mikä ei ollut ihmekään, sillä aineiston keruu kesti vuodesta 1978 vuoteen 1981. Syntyi kuusiosainen Pohjanmaa-sarja. Sarjan ensimmäinen romaani, Pohjanmaa, ilmestyi 1982 ja päätösosa Lakeuden kutsu niinkin myöhään kuin 1997.
Viime vuosina Tuuria on puolestaan työllistänyt Äitini suku -sarja, jonka kestoa ei ole vielä päätetty.
"Niissä kirjoissa on käyty äitini sukuun liittyviä tarinoita läheltä ja kauempaa. Tarkoitus on tuoda sarja niin lähelle nykypäivää kuin vain jaksan", Tuuri kertoo.
Sarjan ensimmäinen kirja Eerikinpojat (2001) kuvailee 1730-luvun pohjalaislähtöisen uskonnollisen liikkeen vaiheita. Sarjan kuudennessa ja uusimmassa, viime vuonna ilmestyneessä Kylmien kyytimiehessä on päästy vuoden 1918 tapahtumiin, joten Tuurilla riittää vielä tähänkin sarjaan tarinoitavaa.
Yksinkertaisuus on voimaa
Tuurin uusin romaani, muutama viikko sitten ilmestynyt Surmanpelto ei kuulu mihinkään romaanisarjaan, vaan on itsenäinen kertomus Uudenkaarlepyyn vankileirin tapahtumista vuonna 1918.
Tarinan kertojana on koulupoika, joka todistaa aseista riisuttujen venäläisvankien teloitusta. Dramaattisista tapahtumista huolimatta Tuurin ote on koruttoman toteava, neutraalikin, kuten aikoinaan muun muassa Talvisota-romaanissa.
"Kun keräsin aineistoa Talvisotaan, niin Juho Pernaa kutsui minut kotiinsa kuuntelemaan hänen kirjoittamaansa kertomusta siitä, miten hän haavoittui talvisodan aikana. Hänen tapansa kuvailla tapahtumia yksinkertaisesti, paisuttelematta, monotonisella tavalla teki vaikutuksen. Siinä oli merkillistä voimaa. Vaikka en käyttänyt hänen tarinaansa kirjassani, niin hänen tapansa kertoa vaikutti omaan romaanikerrontaani", Antti Tuuri tunnustaa.
