Viime viikonlopun puuhani kallistuivat luonnontieteiden puolelle: opetin alakouluikäisille, miten tunnistaa mustapääkertun, kirjoitin kesän kasvi- ja sienikeräyksieni tietoja museonäytteiden etiketteihin ja kokosin havaintoja kasvikartoitustutkimukseen lähetettäväksi.
Maanantaina sitten luin Hesarista kolumnin, jossa Luonnontieteellisen keskusmuseon johtaja Leif Schulman ja eläintieteen yksikön johtaja Aino Juslén tähdensivät lajintuntemuksen ja luonnontieteellisten kokoelmien tärkeyttä. Tulipa siis oltua ajan hermolla.
Schulmanin ja Juslénin mukaan ammattimaisen lajintuntemuksen saavuttaminen vaatii pitkää koulutusta ja lajintuntemuksen kivijalka ovat luonnontieteelliset kokoelmat, eli eläin- ja kasvimuseot ja kasvitieteelliset puutarhat.
Lajitiedon perustoja ollaan kuitenkin nyt nakertamassa. Lajintuntemukseen liittyviä tieteenaloja ei suomalaisissa yliopistoissa arvosteta, ja yliopistojen yhteydessä sijaitsevat luonnontieteelliset kokoelmat ovat kokeneet yliopistouudistuksissa supistuksia ja jopa lakkautuksia.
Luonnontieteelliseltä keskusmuseolta, joka vastaa monista harrastajavoimin tehtävistä koko maan kattavista tutkimuksista ja seurannoista, leikattiin tulevien vuosien rahoitusta 16 prosenttia.
Viikonloppuna oli myös luvun alla Iiris Kalliolan uusi kirja Luontoillan seitsemän veljestä, joka kertoo radion Luontoilta-ohjelman ”ensimmäisen polven” asiantuntijoista.
Yllätyin lukiessani, että pitkän uran ympäristöhallinnossa tehnyt Seppo Vuolanto jäi varhaiseläkkeelle, koska koki ympäristöosaamista ja -kokemusta mitätöitävän suomalaisessa hallintokäytännössä.
Kun nämä kolme näkökulmaa yhdistää, ei suomalaisen luonnon perustutkimuksen ja ympäristönsuojelun kuvasta saa kovin ruusuista tulevaisuudenkuvaa. Eivätkä Schulman, Juslén ja Vuolanto ole ainoita, joiden olen nähnyt kantavan aiheesta huolta viime vuosina.
Lajintuntemus yhdistettynä ekologian tuntemukseen antaa pohjan luotettavalle luonnontilan seurannalle ja suojelulle.
Suomessa tehdään huipputason ekologista tutkimusta, mutta samalla puolet Suomen lajistosta tunnetaan niin huonosti, että esimerkiksi vuonna 2010 valmistuneessa uhanalaisarvioinnissa puolet Suomen vajaasta 50 000 lajista jouduttiin jättämään arvioimatta riittämättömän tiedon vuoksi.
Soveltava puoli siis toimii, mutta perustiedoissa on suuria puutteita.
Lajintuntemuksen rapautuminen on ongelmista perustavin, sillä luotettavan määritysosaamisen puutteeseen tyssää moni ympäristönseurantaohjelma.
Tämä koskee myös lakisääteisiä ympäristön tilan seurantoja, sillä niissä määritystaitoisten harrastajien osuus on tärkeä.
Ammattimaisen lajintuntemuksen kannalta alan opetuksen karsiminen on suuri karhunpalvelus, sillä tyypillisesti lajintuntemuksen opeista huomattava osa kulkee hiljaisena tietona tutkijasukupolvelta toiselle. Katkos tähän ketjuun jättää tulevat lajintuntijat oppimisvaiheessa tyhjän päälle.
Harrastajien ja tutkijoiden yhteistyö on monien lajiryhmien osalta ollut Suomessa pitkäjänteistä ja hedelmällistä.
Miten käy, jos tästä perinteestä säästetään pois yliopistotason osaaminen?
Keneltä kysyä neuvoa, jos kiinnostuksen kohteena olevia lajeja ei ole kukaan 20–30 vuoteen tutkinut? Miten pääsee tutkimaan ja vertailemaan museonäytteitä?
Joissain lajiryhmissä, kuten linnuissa, riittää kyllä päteviä harrastajia. Toisissa, kuten sienissä ja monissa hyönteisryhmissä, ammattilaisten apu on välttämätöntä.
Lajintuntemuksen siirtämisessä sukupolvelta toiselle voi silti jokainen tehdä osansa. Aloittaa voi vaikka voikukasta.