Suomi on liikekannalla. Kansa on siirtymässä yksilölajeista joukkueurheiluun. Hiihdon ohutverisyys on sammuttamassa kansakunnan kipinän yksilölajeihin. Citius, altius, fortius on liudentunut silmiemme edessä muotoon epo, hemo, nesp.
Siirtymä räkäposkisen yksilön kannattajasta joukkuetohinan pariin ei ole helppo. Se vaatii suomalaisilta sopeutumista. Henkinen matka on yhtä pitkä kuin kalliista viinasta halpaan.
Yhden sukupolven arvellaan menevän sekaisin, sitten joukkuelajit opitaan ottamaan sivistyneesti.
Joukkueurheilun kulutus saattaa äkkiä karata käsistä. Oulusta löytyy esimerkkejä. Kuluneella kiekkokaudella moni tavallinen täkäläinen kävi harmittomasti tiistaina, torstaina ja lauantaina vähän jäähallilla. Hän katseli grogilasin korkuisia rannevetoja, ilakoi mokkerin takatolpalle jättämää baarijakkaran mentävää aukkoa.
Koska liigapelejä on 364, liikutaan riskirajalla. Pienikin lisä voi olla kohtalokas. Vaarassa on ennen muuta kausikorttilainen, urheilunsa ennakkoon maksanut.
Tämä pikkuvarakas vakioasiakas saattaa revetä suurkuluttajaksi. Merkit leijuvat ilmassa, kun samanhenkiset kerääntyvät työpaikoilla kahvihuoneeseen ja alkavat muistella, kuinka Oulussa palasi mies, jolla selässä luki Koskenkorva.
Tilanne kärjistyy viikonloppuna. Sunnuntaina ihmisen pitäisi levätä, mutta kiekkoa napataan television hokinaitista, huomaamatta. Jutilan poskilihojen lotinaa ei myönnetä edes katsottavan. Silti ruoanlaiton ohessa saatetaan tempaista kolme erää ja jatkoaika päälle.
On kehitelty nyrkkisääntö, jonka avulla voi tarkistaa oman tilansa joukkueurheilun kuluttajana.
Asiat ovat hullusti, jos ei ole mitään väliä pelin tasosta. Joukkue kuin joukkue menee alas, missä tahansa sarjassa. Erään tuiralaisen tiedetään seuranneen puulaakiharjoituksetkin — ja tottakai ylimmältä penkkiriviltä. Hän kohtasi putkensa pään kaukalopallon karsintasarjassa jossakin Utajärven puupenkillä.
Voisiko Raksilan kuuluttaja tänään tiedottaa, että joukkueurheilu aiheuttaa riippuvuutta ja voi suurina annoksina hajottaa perheen.