Lainsäädännöllä ei ole onnistuttu pysäyttämään luontomme monimuotoisuuden köyhtymistä. Tämä oli yksi tärkeimmistä johtopäätöksistä Suomen ympäristökeskuksen muutama vuosi sitten valmistuneessa luonnonsuojelulainsäädännön arvioinnissa.
Selvityksen pohjalta ympäristöministeriössä alettiin kehittää luonnonsuojelulainsäädäntöä. Nyt ollaan siinä vaiheessa, että luonnonsuojelulain uudistusta valmistellaan seuraavan hallituksen päätettäväksi.
Nykyinen luonnonsuojelulaki on ollut voimassa vuodesta 1997 alkaen.
Arviointiraportti määritti lain yhdeksi keskeiseksi ongelmaksi suojelualueiden perustamismenettelyn hitauden. Siksi tätä menettelyä esitetään tehostettavaksi.
Uusi ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) on ehtinyt jo ilmoittaa tavoitteekseen ”sujuvoittaa” ympäristöhallinnon lupaprosesseja.
Grahn-Laasonen ei kuitenkaan tarkoittanut suojelualueiden perustamisen helpottamista, vaan erilaisten ympäristöä hyödyntävien hankkeiden jouduttamista. Tällaisia ovat arvatenkin turveluvitus ja kaivosvaraukset.
Luonnonsuojelulain uudistus voi kuitenkin vaikuttaa juuri vastakkaiseen suuntaan, vaikka suojelualueiden perustamisessa halutaankin ripeämpiä otteita.
Uhanalaiset luontotyypit kehotetaan huomioimaan nykyistä paremmin. Tällaisia ovat esimerkiksi kalkkikalliot ja maankohoamisrannikon metsien ja soiden kehityssarjat.
Viranomaisilla tulisi myös olla mahdollisuus tarvittaessa pakkotoimin poistaa monimuotoisuutta uhkaavia vieraslajeja luonnonsuojelualueilta tai erityisen uhanalaisista elinympäristöistä.
Eräs tärkeimmistä arvioinnin huomioista oli, että suojelualueverkko ei koskaan voi olla niin kattava, että pelkästään sen avulla voitaisiin turvata tarvittava suojelukohteiden kytkeytyneisyys.
Kytkeytyneisyys voi kuulostaa tutkijoiden teoreettiselta kirjaviisaudelta, mutta käytännössä se on tärkeimpiä luonnon monimuotoisuutta ylläpitäviä tekijöitä.
Lajien säilyminen on riippuvainen eri suojelukohteiden kytkeytyneisyydestä, joka yksinkertaisimmillaan tarkoittaa sitä, kuinka hyvin erilaiset eliölajit pääsevät liikkumaan esiintymisalueelta toiselle.
Vanhan luonnonsuojelulain avulla on ollut hankala puuttua kytkeytyneisyyden edistämiseen.
Kytkeytyneisyyden edistämisessä pääpainon korostetaan olevan muilla kuin luonnonsuojelulain mukaisilla keinoilla.
Jos varsinaisen suojelualueverkon lisäksi tarvitaan täydentäviä keinoja, niiden on oltava jollakin tavalla maankäyttöä rajoittavia.
Erityisesti painotetaan metsä- ja maatalouspolitiikan sekä kaavoituksen roolia. Maakunta- ja yleiskaavassa olisi luontevaa tarkastella suojelutavoitteita laaja-alaisesti.
Metsätaloudessa voitaisiin kehittää sellaisia ympäristötuen muotoja, joilla edistettäisiin biologisen monimuotoisuuden ylläpitämistä.
Jos parannusehdotukset toteutuvat tulevassa luonnonsuojelulaissa, se tietää lupaprosesseihin monia uusia selvitettäviä asioita. Ne tuskin sujuvoittavat prosesseja Grahn-Laasosen toivomalla tavalla.
Mikäli luonnonsuojelua halutaan käsitellä laajempana kokonaisuutena yhdessä kaavoituksen sekä metsä- ja maataloustukien kanssa, tarvitaan hyvin laaja-alaista harkintaa, tutkimusta ja päätöksentekoa.
Tällaista menettelyä ei vielä ole luotu eikä sitä luonnonsuojelulakiinkaan ole nyt luvassa, joten tiedossa on lisää selvityksiä. Tutkimustiedon valossa erilaisten luonnonsuojelutoimien ulottamista perinteisen suojelualueverkon ulkopuolelle pitäisi kuitenkin kiirehtiä.
Kolumni