Me olemme Euroopan laiskimpia! Näin puuskahti nizzalainen taksikuski aamutuimaan viime viikolla, kun ties kuinka mones lakkojen ja protestien päivä oli taas pyörähtämässä käyntiin.
Keski-ikäisen miehen äänensävystä ei pystynyt päättelemään, oliko hän suutuksissaan, sarkastinen vai peräti ylpeä 60 vuoden eläkeiästä, joka massiivisesta katuliikehdinnästä huolimatta on nyt nousemassa 62 vuoteen.
Ranskan Rivieralla ei lomalainen juuri lakkoiluun törmännyt, ellei oteta huomioon sitä arpapeliä, jota Nizzan lentokentällä käytiin lähtevistä lennoista. Ranskan öljynjalostamot olivat saarroksissa, eikä lentopetrolia riittänyt kaikkiin koneisiin.
Toisin olivat asiat parisataa kilometriä lännempänä Marseillessa, jonka kadut löyhkäsivät kuin kaatopaikka. Itse asiassa ne olivatkin jonkin sorttisia kaatopaikkoja, sillä jätteidenkuljettajat olivat lakkoilleet yli kaksi viikkoa putkeen, ja roskapussien kasat kasvoivat katujen varsilla päivä päivältä. Marseille alkoi muistuttaa Napolia, missä jätehuolto on pitkään takkuillut paikallisen mafian toimien vuoksi.
Marseillen satama oli myös hyvää riistaa kameroille. Kymmenet öljytankkerit odottivat vähän matkan päässä laitureista kuin värikkäät legopalikat. Satama on Ranskan suurin, ja melkoinen osa maan öljystä kulkee Marseillen kautta.
Satamasaarto oli kestänyt jo kuukauden päivät. Ahtaajat protestoijat paitsi eläkeiän nostoa myös satamatoimintojen yksityistämissuunnitelmia vastaan.
Marseillen ahtaajat ovat kunnostautuneet aikaisemminkin. Työtaisteluja on ollut niin useasti, että Marseillen satama on pikku hiljaa pudonnut tavaratonneissa kauas Rotterdamin ja Hampurin taakse.
Marseille on kaiken kaikkiaan kaupunki, jonne kannattaa suunnata matkansa, jos haluaa tutustua ranskalaiseen lakkoherkkyyteen. Marseillen asukkaita pidetään Ranskan muissa osissa ikuisina kapinallisina ja laiskottelijoina. Ranskan toiseksi suurin kaupunki leimataan usein myös ay-pomojen ja gangstereiden temmellyskentäksi.
Ulkopuolisten silmissä ranskalaisten lakkoilu näyttää usein siltä, että sillä yritetään saada aikaan mahdollisimman suurta vahinkoa. Rautatiet ja lentokentät ovat tavallisimpia kohteita.
Tästä huolimatta lakkolaisilla on useimmiten suuren yleisön tuki takanaan. Työtaisteluja siedetään, vaikka ne aiheuttavat monenlaista kiusaa.
Ranskalaisille protestointi on verissä. Tunteet kuohahtavat herkästi ja sanan annetaan kuulua. Ranskalaisillle kynnys lähteä banderolli kädessä kadulle heilumaan on hyvin matala.
Osaselitys usein toistuviin mielenilmauksiin on se, että järjestäytymisaste Ranskan ay-liikkeessä on Pohjoismaihin verrattuna hyvin alhainen. Kollektiivisin sopimuksin ei asioita saada eteenpäin, joten jäljelle jää vain spontaani toiminta. Sillä yritetään saada suuren yleisön sympatiat taakse.
Margaret Thatcher mursi Britannian hiilikaivostyöläisten pitkin lakon 1980-luvun puolivälissä. Se oli raskas isku ay-liikkeen lakkohaluille.
Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy ei myöskään taipunut eläkeiän nostoa vastustaneiden mielenosoittajien edessä vaan jyräsi lakimuutoksen läpi parlamentissa. Asetelma ei ole kuitenkaan identtinen Thatcherin haasteen kanssa, sillä Britanniassa liikehdintä ei juuri levinnyt hiilikaivosmiesten ulkopuolelle. Ranskassa sitä vastoin protestiaalto levisi laajalle. Oli eläkeiän nostosta mitä mieltä tahansa, täytyy ihailla ranskalaisten aktiivisuutta ja omistautumista tärkeäksi kokemalleen asialle.
Kuka voisi kuvitella, että Suomen lukiolaiset panisivat opetuksen poikki protestiksi eläkeiän nostolle, joka on heidän kohdallaan konkretiaa vuosikymmenten päästä. Meillä protestointi on sitä, että klikkaillaan Facebookissa tykkään-nappia.