Huone näyttää tavalliselta nuoren tytön huoneelta. Huoneessa on sänky ja pöytä, niiden välissä matto, matolla lepää kännykkä, seinällä roikkuu julisteita.
Ikkunan edessä on jotain erikoista. Terraario. Siellä asuu lisko nimeltä Vesa.
Liskon emäntä on 12-vuotias Laura Ollikainen. Hän sai eilen Napero-Finlandian ensimmäisen palkinnon sadustaan Ramajit. Ramajit on fantasiakertomus ystävyksistä, jotka joutuvat outoon ja käsittämättömään, yliluonnolliseen seikkailuun.
Fantasian maailmassa voi seikkailla omituiset liskot, kummalliset sammakot tai vaikka jättiläisundulaatit niin kuin Ramajitissa. Laura Ollikainen viittaa huoneensa nurkkaan. Pienessä akvaariossa uiskentelee huomaamaton ja hiljainen sammakko, Hirmu.
Undulaattikin huoneessa oli. Se kaipasi kuitenkin vapauttaan ja jätti häkkinsä jollakin mystisellä tavalla. Jotain siitä jäi kuitenkin ehkä elämään, ainakin Ramajit-kertomukseen.
"Kirjoitan aina fantasiaa. Oma kirjailijasuosikkini on fantasiakirjoja kirjoittava Robin Jarvis", hän kertoo.
Fantasiaharrastuksensa kanssa Laura Ollikainen ei ole yksin. Napero-Finlandian tuomariraadin mukaan kirjoituskilpailun sadut ovat viime vuosina yhä enemmän muuttuneet fantasian suuntaan.
Ramajitin voisi pituutensa puolesta määritellä myös saturomaaniksi. Itse asiassa kertomus on laajempi kuin Napero-Finlandian säännöt edellyttävätkään. Tuomaristo päätti kuitenkin joustaa säännöissä ja antaa palkinnon Ramajitille.
Palkintoperusteluissa tuomaristo kiitteli Ramajitia ennen kaikkea omaperäisestä ja yllätyksellisestä juonesta sekä kauhun, kaoottisuuden ja lempeyden oivaltavasta yhdistämisestä.
Laiska lisko
on tärkeä sanapari
Terraariossa loikoileva Vesa on laiska lisko. Se katselee tyhjää ruokakuppiaan liikkumattomana puunvarren päälle naamioituneena. Laiska.lisko on tärkeä koodi myös Laura Ollikaiselle. Se on hänen sähköpostiosoitteensa alkuosa.
Sähköposti puolestaan on kirjoitusharrastuksen yksi edellytys. Hän kirjoittaa fantasiatarinoita säännöllisesti internetiin nimimerkillä.
"Kirjoitan internetiin ehkä yhden tarinan viikossa, tai ainakin kerran kuukaudessa käyn laittamassa oman kirjoitukseni verkkoon."
Internetistä löytyy runsaasti eri foorumeita, joille monet muutkin Lauran kaltaiset nuoret kirjoittavat omia kertomuksiaan. Verkkoon onkin syntynyt anonyymi kirjoittajayhteisö, joka lukee ja kommentoi toistensa tekstejä.
"On hyvä saada arvostelua ja kritiikkiä omista teksteistä. Etenkin kun netissä näkee vain tekstin, eikä sen kirjoittajaa. Kaverit eivät aina anna ihan rehellistä palautetta", Ollikainen arvioi.
Kirjoittajakoulutusta kaivataan lisää
Laura Ollikainen on harrastanut kirjoittamista säännöllisesti vasta vuoden ajan. Varsinaista kirjoittamisen ohjausta on saanut pääasiassa koulussa.
"Koulun ainekirjoitusaiheet ovat jossain määrin vääränlaisia. Ne eivät kannusta käyttämään mielikuvitusta", Ollikainen kritisoi.
Tänä syksynä hän löysi itselleen uuden kirjoittajayhteisön, Jatulin sanataidekerhon. Siellä on tavoitteena syksyn aikana kirjoittaa yksi pidempi oma teksti.
Sanataidekerho on tärkeä paikka nuorelle kirjoittajalle. Siellä saa palautetta ja parannusehdotuksia omiin teksteihin.
"Ei niitä koskaan ihan suoraan voi toteuttaa, mutta neuvot jäävät usein alitajuntaan. Seuraavaa juttua kirjoittaessa ne saattavat tulla mieleen ja auttaa löytämään uusia tapoja ilmaista asioita", Laura Ollikainen sanoo.
Hän ei tunne tyhjän arkin pelkoa, vaan aloittaa aina kertomuksensa alusta ja etenee järjestelmällisesti kohti loppua. Tarina etenee kirjoittajan mielessä samaan aikaan kun uutta tekstiä syntyy. Joskus loppu voi olla yllätys kirjoittajalle itselleenkin.
"Ramajitin loppuvaiheessa meinasin mennä vähän solmuun, kun mietin, miten saan punottua kaikki tapahtumat yhteen. Piti keksiä sitten aika erikoisia ratkaisuja", hän kertoo voittajasatunsa synnystä.
Tarina
on tärkein
Hyvässä kirjassa tarina on tärkein. Sen mukana kirja joko seisoo tai kaatuu.
"Hyvässä tarinassa on paljon mielikuvitusta. Se ei saa olla teennäinen eikä sortua liikojen yksityiskohtien alle. Eikä siinä ole liikaa toistoa."
Fantasia lajityyppinä mahdollistaa monet sellaiset ratkaisut, joihin realismi ei taivu. Mutta onko fantasiatarinoilla jokin sanoma?
"Ai joku yleismoraalinen viesti vai?" Ollikainen naurahtaa ironisesti topeliaaniselle kysymykselle.
"Joskus tyylikin voi olla sanoma. Se voi viestittää esimerkiksi kertomuksen tunnetta", hän lisää.
Vasta vuoden kirjoittajakokemuksella Laura Ollikainen palkittiin parhaana Napero-Finlandiassa. Jatkossa kirjoittaminen säilyy ainakin harrastuksena. Ammatiksikin saakka hän on kirjoittamista on harkinnut.
"Olen minä sitä miettinyt. Ihmetyttää vain se, että ammattikirjoittajaksi ei oikein voi kouluttautua missään."
Samaa asiaa on ihmetellyt moni sukupolvi jo ennen fantasia-aikaa. Olisikohan vähitellen aika tehdä asialle jotakin?