Skottimies vilkaisee ympärilleen pubissa, kumartuu eteenpäin ja supattaa korvaan: "Minusta molemmat puolet olivat väärässä." Varovainen muotoilu oli hänen kannanottonsa siihen, kummat olivat hänestä suurempia syypäitä Pohjois-Irlantia vuosikymmeniä repineisiin väkivaltaisuuksiin: katolilaiset vai protestantit.
Lausunto on diplomaattinen ja varmasti lähempänä totuutta kuin vain jomman kumman osapuolen syyllistäminen. Paljastavinta vastauksessa on sen esitystapa. Vaikka väkivaltakierteen verisimmistä vaiheista on kulunut yli vuosikymmen ja vaikka Pohjois-Irlannin pinta on tyyntynyt, vanhat kaunat lymyävät sen alla.
Vuosisatoja vanha skisma repesi silmittömäksi väkivallaksi 1960-luvun lopulla. Se vaati yli 3 600 kuolonuhria. Vihan maantieteestä saa edelleen hyvän ja hyytävän käsityksen tekemällä pääkaupunki Belfastin pahimmille taistelutantereille kiertoajelun niin sanotulla mustalla taksilla.
Protestanttien vankka tukialue Shankill Road ja katolilaisten vastaava Falls Road ovat vieri vieressä. Alueet erottava rautaesirippu, ironisella nimellä Peaceline (Rauhanlinja) tunnettu aita on vieläkin paikoillaan. Sen portit pannaan yhä yöksi lukkoon, ja turisteja varoitellaan kulkemasta alueella pimeällä omin päin. Talojen päädyt ovat täynnä paikalliseen perinteeseen kuuluvia sotaisia seinämaalauksia, jotka ainakin pohjoismainen sosiaalivaltio olisi jo maalannut peittoon.
Tällainenkin välitila on Belfastissa ja koko Pohjois-Irlannissa luksusta. Väkivallan rankimpana vuotena 1972 tapettiin viitisensataa ihmistä. Väestöryhmien ääripäiden edustajat mahtuvat nyt jo samaan hallitukseen. Sen ensimmäinen ministeri on ollut keväästä lähtien protestanttipastori Ian Paisley. Hänen varamiehensä on äärijärjestö IRA:n väliaikaisen siiven johtajana tunnetuksi tullut Martin McGuinness. Aivan kuin tuli ja vesi olisivat sittenkin liittyneet yhteen.
Pohjois-Irlannin, tai Ulsterin, surmatöistä yli puolet meni tasavaltalaisten katolilaisten ja vajaat kolmannes Britanniaan kuulumista tiukasti kannattavien protestanttien piikkiin. IRA:n kilpi on siten verisempi, mutta protestantteja painaa taakka siitä, että he syrjivät katolilaisia härskisti vuosikymmeniä. Yhtäläinen äänioikeus ei koskenut kaikkia katolilaisia. Sopivasti vedetyt vaalipiirien rajat korostivat heidän aliedustustaan, ja heitä sorsittiin koulutuksessa ja asuntojen jaossa. Turvallisuuskoneisto oli protestanttien käsissä.
Lähihistoriasta käytetään nyt kaikkien hyväksyttävissä olevaa termiä the Troubles, levottomuudet. Sen alle kätkeytyy monta asiaa. IRA ajoi aseilla siirtomaaisäntää ulos, protestantit pitivät kynsin hampain kiinni ylivallastaan, Britannia empi, pitääkö kiinni suurvalta-asemansa rippeestä vaiko vetäytyä ja Irlanti haaveili jälleenyhdistymisestä. Lopputulos oli, että tulipahan ainakin rauha. Eniten joutuivat tinkimään ehkä protestantit.
Historia elää tiiviisti Pohjois-Irlannin arjessa, ja on vaikea kuvitella, että tämä muuttuisi. Miten käy, kun katolilaiset kasvavat määrältään protestanttien rinnalle ja ohi? Protestanttien vankka enemmistö on kutistunut jo hyvän matkaa.
Vitsi kertoo matkaoppaasta, joka kuuluttaa: "Saavumme Pohjois-Irlantiin, kääntäkää kellonne 400 vuotta ajassa taaksepäin." Ilmiön huomaa yhäkin monesta seikasta, pikkuasioista isoihin perinteisiin. Ihmiset varovat paljastamasta mielipiteitään ulkopuolisille. Vaikka väkivalta on käytännössä loppunut, protestantit keräsivät perinteiseen tapaan heinäkuun alussa Shankill Roadin alueella olevalle tyhjälle tontille jätepuutavaraa, patjoja ja muuta polttokelpoista. Edessä oli perinteinen Oranjelaisen veljeskunnan marssi 1. heinäkuuta 1690 käydyn Boynen taistelun kunniaksi. Englannin kuninkaaksi nousseen, uskoltaan protestanttisen William III:n joukot voittivat valtaistuimelta syöstyn katolisen Jaakko II:n joukot. Tämä ja muut katolisten asuinalueiden halki kulkeneet marssit sujuivat uuden nyt ajan hengessä väkivallatta.
Mutta laiha rauhakin on jo paljon. Talous kasvaa kohisten. Terrorismin jäljet Falls Roadilla ja Shankill Roadilla ovat jäljellä. Opaskuski sanoo ohimennen, että hänet kaapattiin levottomuuksien aikana neljästi. Hänen taskustaan löytyy turistirekvisiittana noin kymmenen senttiä pitkä, brittijoukkojen käyttämä muoviluoti, joka pahasti osuessaan tappoi. Matka päättyy tunnettuun The Crown -pubiin, jonka historiasta värittää yksi pommi-isku. Vieressä oleva, IRA:n vakioiskukohteisiin kuulunut hotelli Europa muistuttaa jo nimellään, että tämä kaikki tapahtui eilen Euroopassa.