Betonikerrostalolähiöissä edessä oleva korjaustarve on ollut tiedossa pitkään. Nyt urakka alkaa kaatua päälle. Rakennusten omistajilla on vaikeiden ratkaisujen paikka.
Betonilähiö ei ole käsitteenä järin hyvässä huudossa. Termi viittaa ennen kaikkea 1960- ja 1970-luvuilla rakennettuihin asuinalueisiin, joilla kerrostalot tehtiin nopealla ja edullisella betonielementtitekniikalla.
Käsitteen takana ei kuitenkaan ole vain ankeaa harmautta, sillä osa lähiöistä edustaa hyvää kaupunkisuunnittelua. Samoin monia alun perin karuja ympäristöjä on pystytty vuosien mittaan pehmentämään ja elävöittämään.
Myös betonikerrostalossa voi asua onnellinen perhe tai yksinelävä.
Päälle kaatuva ongelma vain on se, ettei lujan tuntuinen betoni olekaan ikuista. Elementtitalojen eliniäksi arvioitiin alun perin nelisenkymmentä vuotta kuten Kalevan maanantaisessa uutisessa todettiin.
Jälkeenpäin tuollaista lyhytjännitteisyyttä voi arvostella, mutta silloinkin päätöksiä tehtiin ajan vaatimusten mukaan. Kun väki siirtyi maalta kaupunkeihin, piti saada nopeasti siedettävän hintaisia asuntoja.
Laskun maksu on kuitenkin tulossa eteen nyt, eikä lasku ole pieni. Suomen asuinkerrostaloissa on laskettu olevan betonielementtijulkisivuja noin 25 miljoonaa neliömetriä.
Asiantuntijoiden mukaan niiden peruskorjaustarve nelinkertaistuu 2010-luvulla ja kuusinkertaistuu 2020-luvulla, jos vertailukohtana pidetään 1990-lukua.
Seuraavan 20 vuoden aikana korjauskustannukset kaksinkertaistuvat nykyisestä neljästä miljardista eurosta ehkä noin kahdeksaan miljardiin.
Valtava ja siksi kallis urakka aiheuttaa vaikeita pohdintoja sekä julkisen vallan että kansalaisten parissa. Valtio ja kunnat joutuvat miettimään, kannattaako jokaista ongelmataloa edes korjata.
Jos julkisivut tai muut betonirakenteet pannaan kuntoon, edessä on ehkä jonkin vuoden päästä kallis putkiremontti. Jos asunnoille ei ole kysyntää, esiin nousee rakennusten purkaminen.
Näitä ratkaisuja on jo tehty. Vuosina 2003--2010 Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus Ara myönsi purkuluvan yli 1?500 arava-asunnolle. Ne olivat pääasiassa 1960- ja 1970-lukujen elementtikerrostaloissa.
Taloja on pantu nurin lähinnä siksi, että asukkaat ovat kaikonneet niistä. Arvio kuitenkin on, että rakennustekniset ongelmat pakottavat lähivuosina purkamaan taloja muualtakin kuin hiljentyviltä reuna-alueilta.
Näin jo siksi, että että jos rakennus on päässyt heikkoon kuntoon, peruskorjauksen kustannukset lähestyvät uudisrakentamisen hintaa.
Omistusasuntopuolella on jo nähty kiperiä kiistoja siitä, mikä on remonttien aloittamisen oikea ajankohta. Kiusaus lykätä kalliita remontteja on yleensä suuri etenkin niissä taloissa, joissa iäkästä väkeä on paljon.
Mitä pitemmälle korjausten alkua siirretään, sitä kovemmiksi kustannukset tapaavat nousta.
Jotain hyvääkin korjaustarpeessa voi nähdä. Parannustöiden yhteydessä voidaan kohentaa rakennusten energiatehokkuutta ja siirtyä lämmityksessä uusiutuvan energian käyttöön.
Korjausrakentamisinvestoinnit voivat siten maksaa itsensä takaisin energialaskujen kutistumisena.