Yhdysvaltain sota Irakissa sujuu strategisesti suunnitelmien mukaan - taktisista ongelmista huolimatta. Amerikkalaiset ovat reilun kahden viikon taistelujen jälkeen Bagdadin porteilla. Sille ei voi kuitenkaan mitään, että propaganda Irakin kansan vapauttamisesta tuntuu tässä vaiheessa hieman naurettavalta.
Varteenotettavan arvauksen mukaan sota olisi kesäkuuhun mennessä ohi. Jotkut asiantuntijat epäilevät kuitenkin ampumisen voivan jatkua jopa kuukausia. Turvallinen paikka Irakista ei tule pitkään aikaan. Humanitaarisen avustustyön pitää käynnistyä hyvin tehokkaasti, jotta irakilaiset voisivat mieltää kärsimyksensä johtavan johonkin parempaan.
Lähi-idän ikivanha peruskonflikti Israelin ja palestiinalaisten välillä on jäänyt uutisoinnissa jalkoihin. Torstain saldo - kuolonuhrien lukumäärä - Gazassa ja Länsirannalla oli ilmeisesti kuusi eli keskiarvoa korkeampi.
Palestiinalaiset ovat pitäneet viime aikoina taktisesti viisaasti hieman matalampaa profiilia. Eräs syy on se, että he pelkäävät Israelin voivan käyttää sotatilannetta hyväkseen vielä nykyistäkin ankarammin ikään kuin savuverhon suojissa.
Itsemurhapommeja on räjähtänyt viime aikoina vain yksi. Jihad- ja Hamas-järjestöille kyse lienee kuitenkin vain siitä, miten ja milloin niiden on teknisesti mahdollista käydä israelilaisten kimppuun. Järjestöt eivät edusta kuitenkaan palestiinalaisten päävirtausta.
Jordanvirran ja Välimeren välisellä alueella vallitsee odottava tunnelma. Yhdysvaltain, YK:n, EU:n ja Venäjän muodostaman kvartetin viime joulukuussa laatima löyhä rauhansuunnitelma eli ns. tiekartta saattaa tulla julkisuuteen ensi viikolla. Yhdysvallat on lupaillut sitä ilmeisesti brittien painostuksesta.
Suunnitelman paljastaminen merkitsee lähinnä, että kvartetti sitoutuu siihen julkisesti. Ainakin EU on myös periaatteessa sitä mieltä, että paperia ei ole tarkoitettu konfliktin osapuolten neuvotteluissa silputtavaksi vaan että se annetaan niille tiedoksi toimenpiteitä varten.
Jälkimmäiseen voi suhtautua hyvin skeptisesti. Israel, joka tietenkin tuntee suunnitelman tarkasti, on tehnyt siihen jo tukun muutosehdotuksia. Se toivoo, että kvartetti hyväksyisi ne ennen tiekartan julkistamista. Palestiinalaiset puolestaan eivät ole vielä tyrmänneet mitään kvartetin ehdotuksia, mutta se ei tarkoita niiden hyväksymistä.
Idea vaiheittaisesta etenemisestä muistuttaa Oslon sopimuksia. Tiekartan mukaan väliaikainen palestiinalaisvaltio perustettaisiin tämän vuoden loppuun mennessä. Varsinainen valtio syntyisi 2005. Väliaikana neuvoteltaisiin sopimuspaketti pysyvistä rajoista, miehitysalueiden palauttamisesta, Jerusalemista, juutalaissiirtokunnista ja palestiinalaispakolaisten statuksesta.
Kun osapuolet istuivat edellisen kerran neuvottelupöydässä Tabassa, konfliktin peruskysymykset yritettiin oikeasti ratkaista. Israelin senaikainen hallitus teki mielestään anteliaan tarjouksen, jonka palestiinalaiset kuitenkin torjuivat. Lienee selvää, etteivät palestiinalaiset tule nytkään hyväksymään mitään vähempää.
On ratkaisematon perusongelma ja erimielisyys myös Yhdysvaltain ja EU:n välillä, odotetaanko osapuolilta yhtäaikaisia toimia. Vai kuten Yhdysvaltain myötäilemä Israel vaatii, palestiinalaisten on ensin toteutettava vaaditut reformit ja lopetettava kaikki väkivalta, ennen kuin Israel on itse valmis liikahtamaan asemistaan.
Tiekartan julkistaminen on sidottu ajankohtaan, jolloin palestiinalaisten tuleva pääministeri Abu Mazen alias Mahmoud Abbas saa koottua hallituksensa. Amerikkalaisethan ovat panneet rauhanhankkeen edistämisen ehdoksi, että pääministerille annetaan todellisia, itsenäisiä valtaoikeuksia ja että hänen tiiminsä kykenee panemaan kampoihin Jasser Arafatille.
Tarkoituksena on syrjäyttää Arafat, joka on menettänyt amerikkalaisten silmissä kaiken uskottavuutensa. Hänen roolinsa palestiinalaisten itsenäisyystaistelun symbolina tulee kuitenkin säilymään. Mazen ei olekaan esittänyt riippumattomia, omaäänisiä kannanottoja, eikä hänen katusuosionsa ole erityisen korkea.
Hänkään tuskin tulee hyväksymään ulkoa saneltua, elinkelvotonta tilkkutäkkivaltiota, ilman pääkaupunkia, ilman siirtokuntien merkittävää purkamista ja miehitysalueiden ratkaisevan laajaa palauttamista, Israelin valvoessa täysin valtion epämääräisiä rajoja sekä ilmatilaa.
Osapuolet tarvitsevat välttämättä Yhdysvaltain apua ja sitoutumista rauhanhankkeeseen. Vain sillä on tarpeeksi voimaa painostaa kumpaakin. Sen luulisi myös tarvitsevan kipeästi näyttöä demokraattisista aikeistaan. Tasapuolisen välittäjän maineensa muun muassa arabien silmissä se on kuitenkin menettänyt.
Yhdysvaltain sisäpolitiikka määrittää joka tapauksessa George W. Bushin hallinnon kalenteria. Israel puolestaan on ollut Yhdysvalloissa jo pitkään osa sisäpolitiikkaa. Kampanja Bushin seuraajan valitsemiseksi presidentinvaaleissa marraskuussa 2004 käynnistyy varsinaisesti vajaan vuoden kuluttua.
Bushille olisi merkittävä sisäpoliittinen riski, jos hän asettaisi nyt pääministeri Ariel Sharonin määrittelemät Israelin turvallisuusedut vakavasti kyseenalaisiksi. Kyse ei ole vain juutalaislobbyn voimasta Washingtonissa, vaan myös hallinnon takana olevan uuskonservatiivisen sekä kristillis-fundamentalistisen oikeiston maailmankuvasta.
Tiekartta voi osoittautua kuplaksi. Mutta kannattaisi ehkä myös olla huolissaan ns. uusista tosiasioista, joita rakennetaan paraikaa rauhanhankkeen esteeksi.
Sharonin hallituksen pystyttämät monimetriset turva-aidat terroristien tielle tulevat pirstomaan pahasti uusia palestiinalaisalueita. Aidat merkitsevät käytännössä lisämaiden pakkolunastamista. Ne ovat uusi väkivallan sytyke ja niiden purkaminen on hyvin vaikeaa.
Sharon ei kaipaa neuvotteluja vaan kaiken vastarinnan täydellistä sotilaallista alistamista. Israelin oikeisto unelmoi samalla siitä, että Yhdysvallat marginalisoi Israelin muut alueelliset vastustajat Iranin ja Syyrian.