Euroopan eli käytännössä EU:n suhteet naapureihinsa Lähi-idässä ja Välimeren etelärannalla ovat kasvamassa merkitykseltään ja intensiteetiltään. Sama pätee laajasti ymmärretyn Lähi-idän alueeseen kansainvälisen politiikan asialistalla.
Alueen yhteiskuntien vakauttaminen ja demokratisoiminen on jälleen laajojen pohdintojen kohteena. Uusien aloitteiden muuttaminen lihaksi nousee esille lukuisissa huippukokouksissa - G8, EU, USA-EU, Nato - ensi kesänä.
Vyöhyke Pohjois-Afrikasta Afganistaniin sisältää runsaasti ongelmapotentiaalia ja uusien konfliktien siemeniä. Vähäisin niistä ei ole terrorismin kasvualusta - työttömyys, näköalattomuus, epätoivo, kurjuus, uskonnollinen radikalismi, epädemokraattiset hallinnot. Esimerkiksi Pohjois-Afrikan maissa pitäisi luoda vuosittain satojatuhansia uusia työpaikkoja täyttämään väestökehityksen lisäämät paineet.
Monenlaisia yhteistyömalleja on toki laadittu ennenkin. Eräs merkittävä este niiden tiellä on ollut kuitenkin Israelin ja palestiinalaisten kestokonflikti. Solmun avaaminen aukaisisi monia muita.
Laajentuvan EU:n ulkopolitiikalla on kolme pääsuuntaa. Transatlanttisissa suhteissa on koettu enemmän tai vähemmän kosmeettisia yhteenottoja. Etääntymistä voi tapahtua. Suhteet Venäjään ovat tärkeät ja osittain myös hankalat. Ja eteläsuunta näyttää tulevan entistä tärkeämmäksi.
Kannattaa muistaa, että esimerkiksi Algerian pääkaupungista on yhtä pitkä matka Marseillesiin kuin Helsingistä Ouluun.
Thessalonikin viime kesän huippukokouksessa annettiin unionin korkealle ulkopoliittiselle edustajalle Javier Solanalle ja komissiolle tehtäväksi valmistella työohjelma arabisuhteiden kehittämiseksi. Puolivalmiita linjauksia yritetään nyt syventää ja tarkentaa puheenjohtajamaa Irlannin johdolla ensi kesäkuun Eurooppa-neuvostoa varten.
Ideat eivät ole vielä täsmentyneet, keskustelu on kesken. Saksan ulkoministeri Joschka Fischer esitti viime viikolla oman väljän aloitteensa, ranskalaisilla on omansa ja lisää lienee kehitteillä.
EU:n ja Välimeren maiden kymmenkunta vuotta vanha Barcelona-prosessi tulee siis laajentumaan. Eri yhteistyöaloja sisältävä prosessi ei ole ollut erityisen menestyksekäs. Sekin on törmännyt osaltaan Israelin ja palestiinalaisten eli Israelin ja arabien/ muslimien kiistoihin.
EU:n konkreettisena tavoitteena olisi edistää "takapihallaan" poliittisia reformeja kuten hyvä hallinto, avoimuus ja oikeusvaltioperiaate sekä talousreformeja kuten kaupan liberalisointi. Mutta epäilemättä syventyvä dialogi tähtäisi myös terrorismin torjuntaan. Uusia yhteisiä instituutioita ei olla kuitenkaan perustamassa.
Lisäksi asiaa on jo pähkäilty yhdessä amerikkalaisten kanssa. Maavyöhyke on korkealla kummankin osapuolen agendalla, mikä antaa mahdollisuuden puhua "transatlanttisesta projektista".
Osapuolilla on siellä selkeitä yhteisiä etuja vaikkakin osittain eri lähtökohdista. Yhteistyön mahdollisuuksia ja päällekkäisyyksien välttämistä käsitelläänkin EU:n ja Yhdysvaltain seuraavassa huippukokouksessa kesällä.
Amerikkalaiset ovat käyttäneet jo jonkin aikaa käsitettä "Greater Middle East", jossa "perinteisesti" ymmärrettyyn Lähi-itään liitetään Pohjois-Afrikan ja Persianlahden maita, aina Afganistania myöten.
Presidentti George W. Bushin hallinnon tiedetään täsmentävän paraikaa uutta aloitetta (Greater Middle East Initiative). Se saatetaan esitellä kesällä suurten teollisuusmaiden G8-klubin huippukokouksessa, jossa Bushin odotetaan vetoavan maiden hallituksiin demokratian, vakauden ja ihmisoikeuksien puolesta.
G8:a samoin kuin EU:ta ja Natoa tarvitaan ideoiden poliittisiksi tukijoiksi, yhteistyökumppaneiksi ja rahoittajiksi.
Aloitteen on arvioitu olevan Bushin hallinnon ulkopolitiikan keskeisiä teemoja kuluvana vuonna. Irak on paljastanut sille tosiasian, että yksipuolinen sotilaallinen toiminta ei riitä luomaan rauhaa ja vakautta.
Greater Middle East Initiative herättänee kuitenkin myös varauksia muun muuassa osassa Eurooppaa. Bushin jo aiemmin arabihallituksia varten lanseeraama "vapauden strategia" löi laajalti uuskonservatiivisen ideologian leimaa ja aiheuttaa pelkoja sääntöjen sanelusta islamilaisille maille.
Kun Naton Euroopan-joukkojen amerikkalainen komentaja sanoi viime syksynä, että Lähi-itä (laajasti) tulee olemaan sotilasliiton strateginen painopistealue, se saattoi herättää hämmennystä siitä huolimatta, että Naton painopisteen siirtymä Euroopasta tälle "epävakausvyöhykkeelle" on ollut joillekin asiantuntijoille pitkään päivänselvää.
Lyhyemmän tähtäyksen poliittisessa pelissä häämöttävät taustalla lisäksi Yhdysvaltain presidentinvaalit ja uuden aloitteen laskettu propaganda-arvo.
Bushin ensisijainen tavoite lienee kuitenkin Naton rekrytoiminen Irakin vakauttamistehtävään. Vaikea päätös nousee esiin viimeistään Naton Istanbulin-huippukokouksessa kesäkuussa.
Naton painopisteitä lähitulevaisuudessa on joka tapauksessa sen 90-luvulta peräisin olevan Välimeri-dialogin tiivistäminen. Asiasta päätettiin liiton Prahan-huippukokouksessa toissasyksynä. Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maiden merkitystä korosti myös liiton uusi pääsihteeri Jaap de Hoop Scheffer virkaanastujaisissaan vuodenvaihteessa.
Yhdysvaltain on arveltu tuovan lähiaikoina liittolaistensa käsittelyyn ajatuksen uudenlaisesta turvallisuuskumppanuudesta (suur-)Lähi-idässä. Siinä voitaisiin hyödyntää Naton monivuotista kokemusta rauhankumppanuusohjelmasta itäisessä Euroopassa - tosin tällä kertaa ilman kumppanien omaa jäsenyysperspektiiviä.
Halukkaiden kanssa on ollut turvallisuuteen liittyvissä kysymyksissä jonkinlaisia asiantuntija- ynnä muun tason konsultaatioita muttei merkittävää edistystä.
Naton maaluetteloon ovat kuuluneet Marokko, Mauretania, Algeria, Tunisia, Egypti, Jordania ja Israel, mutta amerikkalaiset lienevät nyt valmiita laajentamaan listaa Persianlahdelle. On myös puhuttu Libanonista ja jopa Palestiinasta. Yhdysvallat on myös käynnistänyt uudelleen diplomaattisen toiminnan Libyan kanssa...
Halukkaiden kanssa voitaisiin kenties järjestää rauhankumppanuusohjelman tyyppisiä harjoituksia ja koulutusta. Maat voisivat saavuttaa Nato-yhteensopivuuden minimitason, joka mahdollistaisi niille osallistumisen Naton vetämiin kriisinhallintaoperaatioihin.
Samoin niiden kanssa voitaisiin käsitellä vaikkapa puolustussektorien uudistamista, puolustusbudjettien laadintaa ja asevoimien siviilikontrollia. Merkittäviä tavoitteita ovat tietenkin joukkotuhoaseiden leviämisen estäminen ja rajaturvallisuuden kohentaminen, mikä liittyy suoraan terrorismin torjuntaan.
Viime kädessä Naton ongelmana pidetään sen omaa huonoa imagoa sekä herättämiä epäluuloja Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Arabien nihkeys perustuu siirtomaaperinteeseen ja huonoihin kokemuksiin lähimenneisyydestä. Yhdysvaltain johtama Nato ja "länsi" ovat lähes synonyymejä.
Kritiikki koskee myös eurooppalaista sotilaallista yhteistyötä kuten sen oman kriisinhallintakyvyn kehittämistä. Ensiaskelet WEU:ssa ja sittemmin EU:ssa ovat herättäneet epäilyksiä ja vastalauseita. (EU:n kehitteillä olevan nopean toiminnan kriisinhallintayksikön kohdealueeksi on mainittu nimenomaan Afrikka.)
Naton tavoitteena on ollut ja on legitimoida itseään alueella, jolla sen toiminta näyttää entistä todennäköisemmältä.
Lähteitä: lähetystöneuvos Jarno Syrjälä, ulkoministeriön Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan yksikkö, neuvotteleva virkamies Janne Kuusela, puolustusministeriön puolustuspoliittinen osasto, dosentti Tuomo Melasuo, Tampereen rauhantutkimuslaitoksen Välimeri-projekti. Financial Times, The Washington Post.