Nimi Juhani Suomi ei jätä ketään kylmäksi. Hänen kirjansa nostavat karvoja pystyyn, mutta nyt hänen eteensä on noussut myös seinä. Hän lopettaa toistaiseksi kirjojen teon Mauno Koivistosta. Herran pelko elää yhä vahvana Suomessa.
Juhani Suomen paksut teokset Urho Kekkosesta ja kaksi kirjaa Mauno Koivistosta ovat jo nyt jättäneet syvät jäljet tietokirjallisuuteen ja maan politiikkaan. Lähes jokaisella on vankka käsitys professori Suomen kirjoista ja hänen motiiveistaan -- myös niillä, jotka eivät ole hänen massiivista tuotantoaan juuri lukeneet.
Suomea pidetään melko yleisesti poliittisesti tarkoituksenmukaisena kirjoittajana. Monet ovat näkevinään, että hänellä on keskustalainen ketunhäntä kainalossaan. Hän on vähän kuin Sancho Panza: hän käy taistelua Kekkosen henkilökuvasta ja paikasta historiassa väärintulkintoja vastaan.
Kun Suomi ammensi Kekkosen tyhjiin, tuli Koiviston vuoro. Perjantaina ilmestyi jo toinen Suomen kirja Koivistosta, Epävarmuuden vuodet 1984--1986. Yli 500 sivua tekstiä kahdesta presidenttivuodesta.
Suomi itse kutsuu kirjojaan tutkimuksiksi, ja sitä on vaikea kiistää. Ulkoministeriön palveluksessa vuodesta 1973 työskennellyt sivutoiminen elämäkerturi ja tohtoritason historioitsija osaa asiansa. Hän on myös taitava tekstin tekijä, ahkera arkistojen asiakas ja tunnollinen tutkija. Kun hän on myös äärimmäisen tarkka, häntä ei saa kiinni virheistä.
Sen sijaan hän kyllä tukistaa mielellään lempeästi ja ääntään korottamatta muita, jos jollakulla menevät faktat sekaisin. Tuhannet kirjoitetut sivut sekä pitkät tunnit arkistoissa ja kirjoituspöydän äärellä ovat tehneet hänestä kävelevän tietosanakirjan omalla alueellaan. Häntä vastaan on hankala väitellä kasvotusten, kun hän hallitsee ja muistaa faktat parhaiten.
Suomen kirjallinen tuotanto on määrältään ja tietosisällöltään mykistävä. Hänen Kekkos-kirjojensa arvoa on nostanut vielä se, että hän pääsi käsiksi Kekkosen yksityisarkistoihin. Vaikka hän on itse vähätteli UKK:n yksityisarkiston ja sen sisältämien tietojen merkitystä, hän sai itselleen aikoinaan merkittävän ja kateutta herättäneen etulyöntiaseman. Hänestä tuli pitkäksi aikaa Kekkosen virallinen elämäkerturi, jolla oli tiedollinen ylivoima hallussaan.
Enää sitä ei ole ollut aikoihin, kun Kekkosen päiväkirjat on julkaistu neliosaisena kirjasarjana -- tosin Suomen toimittamana ja hänen tulkinnoillaan täydennettyinä.
Jokainen Suomen kirja on aiheuttanut ilmestyessään kohahduksen maan poliittisissa piireissä. Ne eivät siis ole olleet vain kirjallisia tapauksia, vaan myös kiivailujen aiheita. Uusi kirja Koivistosta ei tee poikkeusta, vaan pikemminkin vahvistaa säännön.
Suomen ensimmäinen kirja Koivistosta sai muun muassa Paavo Lipposen ja Erkki Tuomiojan ärähtämään. Mutta myös muutkin kuin demarit ovat ruotineet hänen tuotantoaan. Esimerkiksi keskustalaisen Esko Ahon arviota Suomen uudesta kirjasta HS:ssa 22.9. ei hyvällä tahdollakaan voi pitää kiittävänä.
Nyt kun Suomi on kirjoittanut jo kaksi kirjaa Koivistosta, voi nähdä selkeästi, mistä kenkä puristaa. Vaikka hänen faktansa ovat kohdallaan, hän asettaa ne sellaiseen järjestykseen, että se tuo väkisinkin mieleen tarkoitushakuisuuden. UKK:sta muodostuu hänen kirjoissaan sankarikuva, Koivisto ei.
Suomi siteerasi ensimmäisen Kekkos-kirjansa avauspuheessa UKK:n tekemää eroa elämäkerran ja muistelman välillä: elämäkerrassa tulee tunnustaa päähenkilön omat virheet, eikä vain toisten. Suomen linjaksi elämäkerturina näyttää muodostuvan se, että hän kirjaa ylös kaikki Koiviston virheet, mutta ei Kekkosen.
Suomella on kuitenkin tutkijana oikeus esittää oma käsityksensä sekä Kekkosesta ja Koivistosta niiden faktojen valossa, joita hän pitää tärkeinä ja olennaisina. Koiviston aikaa ei ole pengottu vielä juuri lainkaan kriittisesti. Suomenkin kirjat ovat vasta avaus siihen suuntaan.
Historiantutkimuksen kannalta on ikävää, että Suomelta suljettiin ovi Koiviston arkistoon ja hänen työtään vaikeutettiin tietoisesti. Se on vallanpitäjien vanha tapa, mutta se ei johda voittoon, vaan on vain viivytystaistelua. Ennen pitkää kaikki tulee julkiseksi.
Suomi on kertonut lopettavansa toistaiseksi kirjoittelunsa Koivistosta, koska hänelle ei uskalleta enää antaa asiakirjoja ja tietoja, kun eräät merkittävät auktoriteetit ovat tuominneet hänen tuotantonsa. Ei uskoisi, että Suomessa kyyristellään yhä tuolla tavoin vuonna 2006.
Suomen mainitsemat vanhat herrat ovat pudonneet kärryiltä. Ei Suomessa heitetä ketään tyrmään tai rangaista sen takia, että etsii totuutta. Suomi on itse hyvä todistus siitä. Historiallinen totuus hänen esittämässään muodossa kismittää monia, mutta häntä tai kustantajaa ei ole yritetty estää ainakaan vakavissaan julkaisemasta uusia kirjoja. Jos yritettäisiin, siitä se vasta meteli syntyisi.
***
Oulun kaupunginjohtajan viran hakuaika päättyy ensi perjantaina, joten on aika lyödä nimiä pöytään. Hannele Pokan hakemus nosti riman korkealle. Poliittinen asetelma ei ehkä ole suosiollinen Pokalle, mutta hän on jo pelkällä ehdokkuudellaan tehnyt palveluksen Oululle. Enää ei pilipaliehdokkaita voi tarjota. Ei etenkään SDP:stä, joka mielii pitää viran itsellään.