Tornionlaakson teatteri, Sámi teáhter ja Meänmaan teatteri: Laestadius-uuppera. Teksti Bengt Pohjanen. Musiikki Kaj Chydenius. Ohjaus Riitta Tirri ja Ulf Fembro. Ensi-ilta Pajalan Köngäsessä 23.6. Näytäntöjä 29.7. asti.
Bengt Pohjasen henkäilemän oopperatrilogian toisen osan ensi-ilta on ohi. Laestadiuksen omien seudulla on mietteliäs tunnelma.
Monilla näytelmän toteuttajilla on edeltävissä sukupolvissaan lestadiolainen tausta, harva kuitenkaan tunnustaa lestadiolaisuutta aktiivisesti.
Joka tapauksessa biografian muotoon puettu elämän ja uskon problematiikka on laulunäytelmän pohjavire, vaikka se välillä peittyy vitsejä rakastavan karnevalismin alle. Jutunkertoja Pohjanen selättää tässä teoksessa vakavan näytelmäkirjailijan jo ensimmäisellä puoliajalla. Näytelmän muut tekijät saavat sitten paikata ja muistella antiikin tragedian kaavoja.
Laestadius-uuppera - niin kuin tekijät kutsuvat laulunäytelmää meänkielellä - alkaa Lars Leevin lapsuuskodista. Kvikkjokkin tunturiylängöllä uudisasukkaan perhe eli köyhissä oloissa, väkivaltaisen ja juopon isän ailahtelevaisuuden alla. Pikkuveli Petruksen kanssa etsittiin unelmia ja turvattiin Jumalaan.
Tarina etenee tosiasioiden perustalla. Lars Leevi valmistuu papiksi, hänet määrätään kirkkoherraksi Karesuvantoon. Vaimokseen Laestadius hakee Alstadiuksen Brita Kaisan.
Alkaa pohjoisen seudun sivistäminen ja ankara lain saarna. Ihmisten moraalinen rappio uuvuttaa rovastin ja alkoholin kiroukset saavat hänen raivoon. Lain alle on itse saarnaajakin kaatua kunnes Milla Clemensdotter avaa hänelle armon salaisuuden.
Lapsikatras kasvaa, perhe siirtyy Pajalaan. Herätysjohtajan ympärille ovat tulleet muut saarnaajat, Raattamaan veljekset Pekka ja Juhani sekä saamelainen Ies-Pieti vihjaavat jo tulevasta liikkeen ajasta.
Näytelmä päättyy Lars Leevin varhaiseen kuolemaan, mikä toteutetaan aviopuolisoiden kauniina hyvästijättönä.
Musiikkinäytelmän jännite lepää pitkälti laulujen ja musiikkitaustan varassa. Esitysten kapellimestari, urkuharmonin, haitarin ja lyömäsoitinten taitaja Klas Hjortstam osaa asiansa. Myös Malin My Nilssonin viulu ja Gunnel Samuelssonin klarinetit ja huilu suovat kuulijoille levon. Musiikki myötäelää tarinaa, se antaa kohtauksille viitteellisen tunnelman ja tansseille karakterin.
Kaj Chydeniuksen melodisesti kauniit laulut eivät yllätä, mutta tilan ankeat akustiset olosuhteet vaativat laulajilta paljon. Yleensä sama sävellaji löytyy ja Katri Purasen harjoittama kuoro on hyvin kelvollinen.
Äänenkäyttö muodostuu ongelmallisessa tilassa vedenjakajaksi ammattilaisten ja harrastajien kesken. Ilman ammattinäyttelijöitä Laestadius-uuppera kaatuisi esityspaikkaansa, olkoonkin se historiauskollinen ja intiimi näyte ammattiteatterien ja harrastajanäyttelijöiden ja -laulajien yhteistyöstä.
Simon Marainen nuorena ja Markku Köngäs vanhempana Laestadiuksena nousevat joskus jopa häiritsevästi yli muiden esiintyjien sekä laulajina että tekstin artikuloijina.
Leammuid Biret Rávdnán pitkä saamenkielinen Millan monologi ja sitä seuraava laulu Jumalallasi ei ole tunteita toimivat esityksen kliimaksina. Rávdnán kantavassa soolossa yhdistyy kiehtovasti joikumelodiikka ja perinteinen kansanvirsi.
Laestadius-uuppera sukeltaa kielellisesti todelliseen aikaan. Tornionlaaksossa ymmärrettiin vielä 1800-luvun alussa ruotsia, suomea ja saamea. Nämä kielet ovat esityksen kieliä ja kaikki esittäjät tuntuvat ymmärtävän niitä. Yleisön käsissä rapisevat tulkkauspaperit sen sijaan häiritsevät pahasti.
Lukusymboliikka sisältyy siis kieleen, mutta myös esillepanoon. On alinen ja ylinen maailma ja sitten se, jota kuvittelemme elävämme. Sisääntulot eri maailmoista ovat onnistuneita, vaikka muutoin ison väen kuljettelu pienellä näyttämöllä on hankalaa.
Erityisen maininnan ansaitsevat ylitorniolaiset tanssijatytöt, joita ei akustiikka huoleta. Ilmeet ja liikkeet kertovat kohtausten syvästä ymmärtämisestä.
Jos näytelmästä halusi löytää sanomaa, niin se piti varastaa alleviivaamattomana. Pohjasen teksti julistaa sentään, että "helvetti on siellä missä vältät toisen kasvoja". Katsomatta maailmanaikaan ja -paikkaan.