Oulussa torstaina ja perjantaina pidetyssä Laestadiuksen perintö ja perilliset -seminaarissa käytiin läpi sekä Lars Levi Laestadiusta (1800–1861) henkilönä että hänen hengellisen toimintansa pohjalta syntynyttä herätysliikettä. Kummassakin riittää yhä sytykkeitä mielipiteiden vaihtoon.
Laestadiusta henkilönä käsiteltiin lähinnä teologina, julistajana, saamelaisuuden tuntijana ja ajattelijana. Hän oli myös etevä luonnontieteilijä. Jos Laestadius eläisi tänä aikana, poikkeuksellisen henkisen kapasiteettinsa ansiosta hän todennäköisesti nousisi näkyväksi vaikuttajaksi nytkin.
Lestadiolaisesta liikkeestä seminaari nosti esiin usein Pohjois-Suomessa näkymättömiin jäävän peruspiirteen: lestadiolaisuus on muutakin kuin vanhoillislestadiolaisuus. Kaikkiaan lestadiolaisia on Euroopassa ja Yhdysvalloissa noin 200 000, joista Suomessa noin puolet.
Ruotsalaissyntyinen herättäjäpapin työn pohjalta syntyneelle hengelliselle liikkeelle ovat olleet ominaisia erilaisiin kiistoihin perustuneet jakautumiset. Arviointiperusteesta riippuen ryhmiä lasketaan olevan seitsemästä pariinkymmeneen.
Erikoista on se, kuinka jyrkkiä rajat voivat olla myös samasta perinteestä nousevien ryhmien välillä. Rajoille on historialliset syynsä, jotka osaksi tuntuvat kovin vähäpätöisiltä. Rajojen ylläpito edelleen on puolestaan keino pitää oma ryhmä koossa. Käsitystä rajojen merkityksellisyydestä tarvitsevat kaikkein eniten ryhmittymien johtajat.
Evankelisluterilaiselle kirkolle lestadiolaisuus on paljon suurempi voimavara kuin ongelma, vaikka kirkon ja liikkeen välien tulehduspisteet ovat viime aikoina korostuneet etenkin vanhoillislestadiolaisuutta koskevassa julkisessa keskustelussa.