Yhdysvaltalainen poptähti Lady Gaga ilmoitti viime sunnuntaina peruvansa konserttinsa Indonesiassa. Syyksi kerrottiin se, että kovan linjan islamilaiset olivat uhanneet polttaa tähden esiintymislavan ja aiheuttaa kaaosta tarvittaessa 30 000 miehen ja naisen voimin.
Islamistit eivät voi hyväksyä amerikkalaisen paljastavaa pukeutumista, uskaliasta lavashow’ta ja homojen oikeuksien puolustamista.
Vastenmielisintä tapauksessa oli se, että vierasta ja konserttiyleisöä uhattiin väkivallalla. Islamistien tahto ja kyky käydä keskustelua näyttää Indonesiassa olevan yhtä vähäinen kuin muuallakin. Uhkausten kohteena ovat Indonesiassa olleet myös kristityt, pienemmät muslimiryhmät ja monet muutkin ”islamin viholliset”.
Lady Gagan tapaus kertoo samalla siitä, että vaikka maailma kansainvälistyy, arvot eivät ole yhtenäistyneet. Se, mikä jossakin maassa on normaalia tai hyväksyttävyyden rajoissa, ei ole sitä kaikkialla. Lady Gagan konserttiin myytiin useita kymmeniä tuhansia lippuja, mutta epäilen, että tähden esiintymistyyli närästää maassa monia muitakin muslimeja kuin vain uhkailevaa islamistijoukkoa.
Tapaus tuo mieleen ilmauksen kulttuurinen sokeus. Sillä tarkoitetaan sitä, että enemmistön hyväksymän kulttuurin arvot nähdään yleispätevinä, ja toisenlaiset arvot ja ajattelutavat poikkeavina, epänormaaleina ja ei-toivottuina.
Kieltäytyessään muuttamasta show’taan Indonesian oloihin sopivaksi amerikkalaistähden voi toki kehua olleen taiteellisesti tinkimätön. Sen lisäksi hän kuitenkin näyttää kärsivän jonkinasteisesta kulttuurisesta sokeudesta.
Se, minkä arvojen pitäisi olla universaaleja ja kaikkien hyväksymiä, onkin sitten kiinnostava kysymys. Yksi hyvä pohjaesitys on YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa.
Sen ensimmäinen artikla toteaa, että ”kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä”.
Kristinuskon, juutalaisuuden ja usean idän uskonnon tuntema kultainen sääntö on toinen hyvä muotoilu: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.”
On kuitenkin helppo vajota pessimismiin siinä, miten nuo ajatukset tehoavat arkipäivän tasolla. Kasvava moniarvoisuus voi merkitä kasvavaa suvaitsevuutta, mutta usein tuloksena on myös vastakkainasettelun kärjistymistä: hyväksytään vain oman ryhmän arvot, ja siitä poikkeavat näkemykset ja niiden edustajat jyrätään lattanaksi.
Näin kävi esimerkiksi jupakassa, joka syntyi Limingan taidekoulun tämän kevään näyttelystä. Nuori taiteilija oli tehnyt voimakkaasti seksuaalisesti värittyneitä kuvia, jotka jäljittelivät ikoneista tuttua temperamaalausta ja tyyliä. Kuvat loukkasivat perin juurin monia suomalaisia ortodokseja, muitakin kuin ikonimaalareita. Kun yksi ikonimaalari sitten toi Kalevassa julki närkästyksensä kuviin ja vaati niiden poistamista, kommentit olivat tyrmääviä.
”Mikä taiteenvihaaja ja kireäpipo tämä Stefanius oikein on? Käsittämätöntä ahdasmielisyyttä vielä 2000-luvulla.” Tai: ”Aina löytyy jotain vikisijöitä, uskovaiset vaan on yliherkkiä kaikelle :)”
Ikonimaalari Stefanius pyysi paljon vaatiessaan kuvien poistamista näyttelystä, jopa niiden hävittämistä. Mutta se, ettei ihmisten tärkeinä ja jopa pyhinä pitämiä asioita kevyesti vedettäisi viemäriin, ei ole paljon vaadittu.
Limingan kuvat eivät ottaneet kantaa yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen tai vallan väärinkäyttöön, missä taiteella edelleen on paljon tehtävää. Lähinnä ne näyttivät keskisormea pienen kirkkokunnan tavallisille jäsenille ja heidän arvoilleen.
Moniarvoisuus toimii silloin, kun siihen liittyy myötäelämiskyky.