Hirsinen heinälato oli ennen maaseudun yleisin rakennus. Latoja oli aina useita yhtä taloa kohden, niitä saattoi olla jopa toistakymmentä. Mitä enemmän niittyjä niitettäväksi, sitä enemmän tarvittiin heinille varastotilaa. Toisaalta myös varallisuus vaikutti latojen määrään. Pohjanmaan latomeret ovat olleet alueen tunnusmaisimpia piirteitä. Jokilaaksojen suurilla peltoaukeilla oli latoja ladon perään, ne muodostivat aavalle ikään kuin aallokon, latomeren.
Nykyisin noista lakeuksien valtameristä ovat vain rippeet jäljellä. Tuorerehun käyttöönoton myötä heinän kuivattaminen ja varastointi latoihin on tullut tarpeettomaksi. Valkoiset tuorerehupaalit, "lumipallot" ovat korvanneet ladot ja heinäseipäät osana tyypillistä maalaismaisemaa. Niinpä ladot ovatkin jääneet monin paikoin oman onnensa nojaan. Aikaisemmin niin harteikas ja ryhdikäs, alhaalta ylöspäin levenevä pohjalaislato on nykyisin vain muisto parhaista päivistään. Niin kovassa käytössä kuin se ennen olikin, nykyisin se kenottaa pellolla vailla virkaa.
Varhaisimmat ladot rakennettiin Suomeen jo 1400-luvulla. Harvinaisia ne toki tuolloin olivat, yleisemmin niitä alettiin rakentaa 1600-1700-luvuilla eteläisen Suomen vauraimmille tiloille. Latojen varsinainen kulta-aika oli reilut sata vuotta sitten. Joka ladonalalle tuli mielellään olla oma heinävarasto, eli jokaisella peltosaralla tuli olla lato, johon pellolta niitetty heinä mahtuu. Käytännössä tämä tarkoitti Pohjanmaan latomerien syntyä.
Nykypäivänäkin ladot elävöittävät maaseudun kulttuurimaisemaa. Ne toimivat kiinnekohtina lakeutta haravoivalle katseelle. Ne ovat myös eittämättä väkevä osa talonpoikaista rakennusperintöä. Pienet, hirsiset ladot olivat pitkään perusmuoto kaikkialla maassa. Koko vaihteli hiukan alueittain, kuin myös oven paikka. Ovi saattoi olla joko sivu- tai päätyseinällä, keskellä seinää tai reunassa.
Perinteiset hirsiladot ovat olleet joko suora- tai vinoseinäisiä. Vinoseinäiset on tunnettu jo keskiajalla molemmin puolin Pohjanlahtea, mutta saman tyylisiä latoja on myös Alpeilla. Varsinkin läntisessä Suomessa latojen seinät levenivät alhaalta ylöspäin eli ne olivat liuhallaan.
Arkkitehtuuria muutettiin myös paikallisesti olosuhteiden mukaan ja esimerkiksi kosteilla alueilla ladot olivat jopa metrin korkuisilla kivijaloilla. Pohjois-Suomen paksuissa lumissa latoihin tehtiin kaksi oviaukkoa ja purkaminen voitiin aloittaa ylemmästä. Latojen seinät salvottiin koirankaulalle, joten hirsien väliin jäi ilmaraot. Vinoseinäisyys ja ilmaraot paransivat ilmankiertoa ja heinien kuivumista, sillä ladon keskelle jätettiin pieni rako kulkemista ja ilmankiertoa varten.
Nykyisin latoon jälkiasennettu peltikatto tuo sille usein roimasti lisää elinvuosia. Silmää se ei ehkä miellytä samalla tavoin kuin ajan ja säiden patinoima pärekatto. Alkuaan latoja suojasi kuitenkin lauta-, olki- tai tuohikatto. Hyvin tehtynä se suojasi latoa vähintään 20 vuotta. Pärekatot yleistyivät vasta myöhemmin.
Uudemmat, suuremmat ja lautarakenteiset ladot alkoivat syrjäyttää perinteisiä, hirsisiä 1900-luvun vaihteessa. Läpi ne löivät itsensä tosin vasta toisen maailmansodan jälkeen yhdessä traktorien kanssa.