Runoilijat luottavat sairauden voimaan, etenkin psykiatrisen oireilun kaikkivoipaiseen hulluuteen, joka sekä pelottaa että kiehtoo ihmistä ajasta toiseen.
Kun runoilija kirjoittaa mielenterveyden epävakaisista ja irrationaalisista tiloista, lukija tyydyttää uteliaisuuttaan ja kokee huojennusta.
Kristiina Wallinin toinen runoteos Murtuneista luista sisältää pääosin proosarunoja. Sanat vyöryvät ajatuksesta ja tilanteesta toiseen hengästyttävän pidäkkeettömästi, väliin kuitenkin harkituin aukkopaikoin ja taukoja pitäen.
Alussa isoäiti on näkymätön ja läsnäoleva, kuin seuraava ampiaisteema ja eläimelliset huomiot koppakuoriaisista, päästäisistä tai suosta löydetystä hirven kruunusta. Niukastikin ennen kokoelman puolta väliä piipahdetaan hotelli Villa Agathaan ja huoneen surrealistiseen maisemaan.
Tavaraa ja sanansälää on paljon, jota osuvasti kuvaa säe "kauhon itseni olemattomiin".
Teos kertoo, että ihmisen mielen kellarista löytyy, eikä runo ilmaise logiikan keinoin. Loppua kohden isoäiti, "ovela vanha noita" palaa takaisin runosäkeisiin, ja isoisä: "yhä vielä kuulen isoisän äänen: tee runoa/ kuin kenkää, pisto pistolta, sauma saumalta/ äläkä pelkää sillä silmiesi mykiöstä nousee sumu,/ toden ja sadun leikkauspiste,/ kätesi muistaa kyllä, sanat// nytkähtelevät selkänahassa, oudot kankeat eläimet/ poikivat sormenpäissä."
Teoksen loppu on kuin katkelma tieteiskirjallisuudesta. Murtuneille luille on rakennettu omanlaisensa pätkitty osastojako.