Suunnistaja Pasi Ikonen kertoi avoimesti Keskisuomalaisen haastattelussa voivansa huonosti. Hän paljasti murtuneensa paineiden alla ja kärsivänsä mielenterveysongelmista, lähinnä masennuksesta. Viinankin kanssa tulee lotrattua vähän liikaa.
Vaikka mielestäni Ikosella ei ole mitään varsinaista velvollisuutta kertoa Suomen kansalle ongelmistaan, hänen esiintulonsa oli tervetullut avaus. Ikosella ei käsittääkseni ollut pakkoakaan kertomiselle, lööpit eivät vaatineet päätä vadille. Hän olisi voinut pitää kulissinsa pystyssä ja olla vaiti.
En tiedä, liittyykö Ikosen esiintulo jotenkin siihen, että hän haluaa avoimuudellaan rohkaista muitakin puhumaan ongelmistaan ja ehkä hakemaan apua lääkäristä mieluummin kuin asekaapista. Ehkä asioilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Ehkä Ikonen vain kokee avoimuuden auttavan häntä itseään parantumisessa, kun ongelmaa ei tarvitse salailla eikä peitellä.
Joka tapauksessa, Ikoselle voi vain nostaa hattua. Huippu-urheilijan ei taatusti ole helppo puhua julkisesti alkoholismistaan ja mielenterveysongelmistaan.
Viime aikojen perhesurmat ja itsemurhat ovat saaneet suomalaisia heräämään. Jotakin on tehtävä. Jos ei muuta, niin ainakin puhuttava asioista. Ilta-Sanomat tarttui härkää sarvista ja aloitti yhdessä Mielenterveyden keskusliiton kanssa kampanjan, jolla etsitään keinoja itsemurhien vähentämiseksi.
Ilta-Sanomien palstatilaa käytetään selviytymistarinoihin. Ihmiset saavat kertoa, kuinka nousivat elämänsä synkimmistä hetkistä ja valitsivat elämän. Ajatus on hyvä. Ehkä tieto siitä, että ei ole ongelmineen ja pahoine tunteineen yksin, auttaa. Ehkä tarinat herättävät orastavan uskon siihen, että suunta voi vielä joskus olla myös ylöspäin. Ehkä samaistuminen toisen ongelmiin havahduttaa hakemaan apua.
Jostakin kummallisesta syystä suomalaisten on vaikea pyytää apua ja ottaa sitä vastaan, olipa avun tarve sitten mikä hyvänsä. On helpompi kärvistellä kuin vaivata toisia ihmisiä.
Suomalainen mies, tai miksei nainenkin, joka paikkaa törröttävän avomurtuman jalastaan laastarilla, ei varmasti ihan vähässä kummassa lähde haahuilemaan terveyskeskukseen ja etsimään helpotusta mielen mustuuteen. Semmoiset pikkuviat hoidetaan kotona. Laastariksi mielen haavoihin käy näppärästi vaikkapa viina. Ja kuten avomurtumakaan ei kummene laastarilla, ei sairastunut mieli parane viinalla.
Mutta mistä tämä avusta kieltäytyminen oikein kumpuaa? Geeneistäkö? Vai kasvatuksesta? Miksi vanhus mieluummin makaa lattialla tunteja yrittäen päästä omin voimin ylös kaaduttuaan lattialle kuin painaa turvarannekkeensa nappia?
Miksi hän kokee, ettei voi vaivata muita? Vaivata ihmisiä, joiden työ on auttaa, joille hän itse maksaa siitä, että he auttavat.
Ongelmista ja kotiasioista ei kylillä huudella, ja lääkäriin ei ole tarvetta mennä, jos on siinä kunnossa, että sinne omin voimin vielä pääsisi. Myös vallitseva epäitsekkyys riittäisi lähestulkoon pyhimykseksi julistamiseen:
”En minä kehtaa mennä valittamaan, kyllä minä pärjään, kun siellä on niitä oikeastikin sairaita jonossa ja lääkäreillä hirveästi töitä muutenkin, tarttuu tämä tauti vielä siihen lääkäriinkin, niin että kyllä se tästä ohi
menee.”
Puhuminen ja avun hakeminen on viisautta ja osoitus pikemminkin vahvuudesta kuin heikkoudesta. Ongelmien tekeminen näkyviksi on ensimmäinen askel parempaan. Ihmiset ongelmat, olivatpa ne fyysisiä tai psyykkisiä, eivät loppujen lopuksi ole kovinkaan ainutlaatuisia. Valitettavasti.
Ammattiauttajat ovat kyllä työssään nähneet ihmiselämän kirjon. Heitä on vaikea yllättää eivätkä he lyö leimaa asiakkaansa otsaan.