Suomen aluehallinto aiotaan myllertää uuteen muotoon. Yhtenä osana uudistusta lääninhallitukset lopetetaan. Suunnitelman perusteella voi syntyä suoranainen hallinnollinen hirviö.
Aluehallinnon uudistamishanke kuulostaa keskivertosuomalaisesta teemalta, joka synnyttää enemmän haukotuksia kuin intohimoja. Tällainen uudistus on nyt menossa. Keskiviikkona asiasta julkistettiin 140-sivuinen väliraportti, jonka koko jo paljastaa, että kyse on melkoisesta myllerryksestä. Vaikka suunnitelmat kohdistuvat hallinnon rakenteisiin, tämä uudistus ei tavallisen kansalaisenkaan kannalta ole merkityksetön asia.
Uudistuksen tavoitteena on luoda "kansalais- ja asiakaslähtöisesti, tehokkaasti ja tuloksellisesti toimiva aluehallinto". Se kuulostaa oikealta ja järkevältä suunnalta. Mutta kun aluerajoja liikutetaan, kosketellaan aina väistämättä myös perinteisiä arvoja ja alueellisia identiteettejä. Ne eivät ole yhdentekeviä asioita etenkään Pohjois-Suomessa, sillä uudistus on pyyhkäisemässä historiaan niin läänit kuin maaherratkin.
Lääninhallitukset ja maaherran virat perustettiin Ruotsiin ja samalla Suomen alueelle 1634. Kun läänit lopetetaan, katkeaa poikkeuksellisen pitkän instituution taival. Lääninhallitusten perustehtävä on ollut keskushallinnon päätösten toimeenpano ja valvonta. Samalla läänit ovat myös välittäneet tietoa paikallistasolta keskushallintoon ja valvoneet alueen etuja laajemminkin.
Suomessa oli 12 lääniä syyskuuhun 1997 asti, jolloin niiden määrä pudotettiin kuuteen. Kolme etelän suurlääniä syntyivät entisiä läänejä yhdistelemällä. Esimerkiksi pääkaupunkiseutu kuuluu Etelä-Suomen lääniin, jonka maaherra istuu Hämeenlinnassa.
Pohjois-Suomessa lääneillä ja maaherroilla on aina ollut suuri merkitys. Monet maaherrat ovat olleet alueensa näkyviä puhe- ja puuhamiehiä ja jopa henkisiä johtajia. Nyt lääninhallituksista, TE-keskuksista, ympäristökeskuksista, ympäristölupavirastoista sekä tiepiireistä ja työsuojelupiireistä aiotaan tehdä kehittämisvastuussa oleva "elinkeino-, liikenne- ja luonnonvarakeskus" ja valvontaa hoitava "aluehallintovirasto".
Niillä ja niiden pomoilla on edessä ankara urakka, jos ne todella aikovat tehdä itsensä ja monimutkaisen hallintohäkkyränsä kansalle tutuksi, tärkeäksi ja läheiseksi.
Mitenkään vähäpätöinen asia ei ole uusien elinten nimien valinta. Huonot nimet etäännyttävät, mutta hyviä on vaikea löytää. Läänit ja lääninhallitukset ovat tuttuja termejä, joista ei kannata luopua kevyesti, mutta ne tuskin kelpaavat uudistajille, niin pontevasti lääninhallituksia työnnetään nyt hautaan.
Vaikka alueviranomaisia nyt kootaankin yhteen, olisi paljon parempi mennä kerralla yhden alueviranomaisen ja yhden luukun järjestelmään. Nyt viranomaisia tulee siis kaksi ja kummallakin on erilainen aluejako. Jako kehittävään ja valvovaan viranomaiseen kuulostaa teoriassa selvältä, mutta käytännössä ei noin suoraviivaiseen järjestelmään päästä.
Esityksen mukaan kehittävän alueviranomaisen aluejako syntyisi 20 maakunnan pohjalta ehkä muutamin muutoksin, kun taas valvovia alueviranomaisia tulisi alueille 6-7. Jälkimmäisiä aluerajoja ei siis ehkä vedetä nykyisen valmiin jaon eli läänien perusteella. Miksi ei?
Väliraportin heikkouksia ei pidä hyväksyä. Jos tehdään suuri uudistus, tehdään se hitaammin mutta kunnolla. Nyt vaarana on, että nykyisen aluehallinnon tilalle saadaan byrokraattinen sekasikiö huonona poliittisena kompromissina.