Eutanasiakeskustelu on nykyisin hyvin ajankohtaista. Haluan tuoda esille sellaisen henkilön kannanoton, jonka mielipide asiaan on muuttunut vuosikymmenien kuluessa.
1960-luvulla olin eutanasian kannattaja. Olin silloin vaikeasti sairas depressiopotilas, jonka mielestä kärsimälläni tuskalla ja piinalla ei ollut mitään järkeä eikä merkitystä.
Halusin vapautusta depression syvien synkkien syövereiden kautta kulkemisesta, jolloin tunsin milloin puristavaa ahdistusta, milloin viiltävää tai polttavaa tuskaa, milloin sietämätöntä piinaa. Minusta tuntui, etten jaksa enää elää.
Olisin halunnut tappaa itseni, mutta huomattuani, etten kyennyt ottamaan itseltäni henkeä, halveksin itseäni. Sitten olisin halunnut, että joku muu olisi ottanut minut hengiltä. Tappaja olisi mielestäni voinut olla kuka tahansa, vaikka esimerkiksi joku rikollinen tai vaikka minua hoitanut lääkärikin.
Sairauteni vuoksi elämäni on ollut vuoristorataa halki vuosikymmenien. 1970-luvulta lähtien en enää ole syvimmänkään depression tähden kokenut eutanasiaa käyttökelpoiseksi ratkaisuksi elämässäni. Olen kamppaillut sairauteni kanssa ja selvinnyt hengissä tähän päivään asti muun muassa saamieni asiantuntija-apujen avulla.
Tällä hetkellä elän seesteistä, tasapainoista elämää. Oikein hyvää kautta on kestänyt jo noin viisi vuotta. Ajattelen tällä hetkellä, että olisi ollut suuri virhe, jos minut olisi nuoruudessani autettu kuolemaan. Sen katuminen olisi kylläkin myöhäistä, mahdotonta.
Kysyn vakavasti, kuinka paljon kaltaisiani ”tapauksia” on olemassa? Olen vankasti sitä mieltä, että ihmisen ei pidä puuttua sellaiseen asiaan, jolla Jumala pantaisiin pois viralta.
Näen asian niin, että eutanasian hyväksyminen missä tahansa muodossa aukaisisi mahdollisuuden laajentaa kuolinavun antamisen esimerkiksi keille tahansa pitkäaikaissairaille, halvaantuneille, kehitysvammaisille, erilaisia anomalioita omaaville ja niin edelleen.
Kun vaikeastikin sairas ihminen joutuu menemään sairaalahoitoon, hänen pitää mielestäni olla varma siitä, että häntä lähestyvä ”valkotakki” on lääkäri eikä pyöveli. Tietenkin kovista kivuista kärsiville potilaille iästä ja odotettavan elämän pituudesta huolimatta on annettava riittävä kipulääkitys.
Elämänsä illassa saattohoidossa olevalle potilaalle tulee antaa vaikka huumeeksi luokiteltua kipulääkitystä. Mahdollisuuksia on varmasti useitakin, joista lääkärit ovat tietoisia ja joita he voivat ja heidän tuleekin käyttää. Lääkärit kehittäkööt saattohoitoa, mutta luopukoot eutanasian ajattelemisestakin!
Heikki Höyhtyä
erityisopettaja, eläkeläinen
Pudasjärvi
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.