Nopean laajakaistayhteyden veto kaikkialle vuoteen 2015 mennessä on kunnian-himoinen tavoite, mutta ei ilmainen. Ongelmallisinta on maakuntien ja kuntien maksuosuus.
Hallitus teki keskiviikkona iltakoulussaan suomalaiselle tietoyhteiskunnalle tärkeän periaatepäätöksen. Sadan megabitin laajakaista pitäisi olla kaikkien Suomessa asuvien ulottuvilla vuoteen 2015 mennessä. Näkemys pohjaa liikenne- ja viestintäministeriön kansliapäällikön Harri Pursiaisen selvityksiin. Alasta vastaava ministeri Suvi Lindén on pitänyt tärkeänä, että kansalaisilla on mahdollisuus täysimääräisesti käyttää tietoyhteiskuntapalveluita asuinpaikastaan riippumatta.
Mutta ilmaista se ei ole. Päätös merkitsee, että julkinen valta ottaa vastatulleen laajakaistan viennin sinne, minne se ei leviä markkinavetoisesti. Se tarkoittaa haja-asutusalueita, maaseutua. Kyse on noin viidestä prosentista Suomen väestöstä.
Kansalaisten yhdenvertaisuuden kannalta ratkaisu on hyvä -- edellyttäen, että maksumiehet oikeasti löytyvät.
Pursiaisen laskelmien mukaan kustannukset vuosina 2010--2015 olisivat 200 miljoonaa euroa. Tämä on siis se ylimääräinen summa, joka jää hallituksen periaatepäätöksen takia kaupallisten investointien ulkopuolelle. Kustannukset jakautuvat teleyritysten, valtion, maakuntien, kuntien ja EU:n rakennerahastojen kesken. Mutta hallitus voi päättää vain omista rahoistaan.
Lapin maakuntajohtaja Esko Lotvonen on jo ilmoittanut, ettei Lapin kunnilla ole tällaiseen varaa. Käytännössähän asia koskee eniten Lapin, Kainuun ja Pohjois-Karjalan kaltaisia maakuntia, joissa väki on harvassa ja etäisyydet pitkiä. Niissä siis pitäisi kaivaa esiin miljoonakaupalla rahaa tähän projektiin, kun varakkaampien maakuntien alueilla yhteydet syntyvät jo kaupalliselta pohjalta.
Valtion osallistumisen edellytyksenä puolestaan on, että maakunnat ja kunnat omalta osaltaan toimivat periaatepäätöksen tavoitteiden hyväksi. Niillä ei varmaankaan ole mitään laajakaistaa vastaan periaatteessa, mutta Lotvonen kommentoi radiossa torstaina, että valtion pitäisi sitoutua sen toteuttamiseen omilla varoillaan.
Tästä voi vielä tulla vaikea yhtälö ratkaistavaksi. Onkin hyvä muistaa, että koko periaatepäätös on toistaiseksi ehdollinen.
Toimenpiteenä laajakaistan käytön edistäminen on Suomessa selkeästi tarpeellinen. Suomi on ylpeillyt tietoyhteiskuntansa korkealla tasolla, mutta monet muut ovat jo ajaneet kirkkaasti ohi. Laajakaistayhteyksien nopeudessa Suomi on vasta sijalla 13 koko Euroopan vertailussa.
Laakakaistasta on tulossa yleispalvelu, jota vuonna 2010 aiotaan tarjota kaikille vähintään yhden megabitin nopeudella. Siitä nopeus pitäisi nostaa satakertaiseksi viidessä vuodessa kaikilla käyttäjillä. Se tarkoittaa valokuitu- tai kaapeliverkkoa.
Alan tekninen kehitys on nopeaa, eikä Suomessa enää paljon muistella, millaisia tavoitteita vuonna 2000 asetettiin. Valokuitu näyttää nyt hyvältä ratkaisulta. Onko se sitä vajaan kymmenen vuoden päästä, sitä on mahdotonta sanoa.
Mutta on myös mahdotonta jäädä aina vain odottamaan, mitä teknologian kehityksessä tapahtuu. Politiikassa tarvitaan tavoitteita, ja koko maan kattavan viestintäin infrastruktuurin rakentaminen on hyvä tavoite. Nopeiden yhteyksien tarve on selkeä kaikkialla. Siinä ei ole eroa kaupunkien ja maaseudun välillä.
Periaatepäätöksiä vaikeampi askel on kuitenkin käytännön toteutus. Se nimittäin on jäämässä seuraavien hallitusten harteille, ja vasta silloin julkisen vallan todellinen tahto punnitaan.