Journalistien keskuudessa tunnetaan liiankin hyvin Philip Meyerin ennuste, että viimeinen sanomalehti ilmestyy Yhdysvalloissa 2040. Pohjois-Carolinan yliopiston journalismin professori perusti arvionsa amerikkalaislehtien levikkien tasaiseen laskuun. Samaa metodia käyttäen Kalevan viimeinen numero ilmestyisi 2088, joten Oulussa ja Suomessa ei kaadeta vielä aikoihin vettä alas hanhen selästä.
Meyerin kirja Vanishing Newspaper (Katoava sanomalehti) ilmestyi 2004, mutta hän ei tajunnut, mitä maailmantalouden nykyinen kriisi on tehnyt sanomalehdille suuressa lännessä tänä vuonna. Lehtiä lakkaa tai niitä siirretään internetiin, ja yhtiöitä menee nurin. Suuri Tribune-yhtiö asetettiin hiljan konkurssiin, vaikka se julkaisi kahta top ten -listalla ollutta sanomalehteä (Los Angeles Times ja Chigaco Tribune). Jopa New York Times on suurissa vaikeuksissa.
Levikkien lasku on kiihtynyt tänä vuonna, mutta myös ilmaislehtien painosmäärät supistuvat ja niitä kuolee. Tv menettää niin ikään katsojia. He viihtyvät liian hyvin internetin hömppä- ja pornosivuilla. Sama tauti kalvaa koko mediaa, ja kun modernin taloushistorian kenties rajuin kriisi syö samaan aikaan ilmoitustuloja, laatujournalismi on nyt ehkä kovemmassa puristuksessa kuin koskaan ennen.
Laatujournalismin ja lehtiyhtiöiden hyvän tuloksen välillä on ollut vahva korrelaatio. Se on tunnettu alalla vuosikymmeniä, mutta enää ei ole itsestään selvää, että laadukas journalismi myy. Onnettoman Tribune-yhtiön uusi omistaja, biljonääri Sam Zell lohkaisi äsken: "En ole keksinyt vielä, miten pystyn rahastamaan Pulitzerin palkinnon."
Se on karvas totuus kustantajien näkökulmasta. Zellkin pani pihalle puolet LA Timesin 1200-henkisestä toimituksesta, mutta se ei estänyt vararikkoa, vaan tuhosi lehden uskottavuuden.
Suomen sanomalehtien historia on ollut alueidensa ykkösille journalistisesti ja taloudellisesti vahvaa aikaa. Lehtiyhtiöiden tulokset on tehty parantamalla jatkuvasti journalistista tasoa - lamaa ja suhdannekuoppia lukuunottamatta. Paraneva sisältö on tuonut lisää lukijoita, ja he ovat ovat vetäneet ilmoittajia puoleensa. Osa tuloksesta on lohkaistu sisällön parantamiseen. Kaleva on siitä malliesimerkki 1950-luvulta lähtien.
Medialla on nyt kuitenkin lännessä edessään ilmeisesti kaikkien aikojen vaikein aika. Laatujournalismi maksaa, mutta voivatko yhtiöt panostaa laatuun, jos maksajat kaikkoavat ilmaisen informaation perässä internetin iloihin samalla, kun ilmoitusmarkkinat supistuvat. Kolme vuosikymmentä kukoistaneen laatujournalismin kulta-aika voi olla ohi Suomessa.
Suuret ikäluokat ja keski-ikäiset pitävät vielä pitkään pystyssä lehtien ja Ylen laatujournalismia. He arvostavat toimitusten ammattimaisesti valikoimaa tietoa sekä median sivistävää ja kansallista identiteettiä rakentavaa roolia. He näkevät myös, ettei demokratia toimi kunnolla ilman vallan vahtikoiria ja että sananvapauden toteutumiseen tarvitaan vahvaa mediaa. Netti antaa jokaiselle mahdollisuuden pölistä ja ilmaista itseään mielensä mukaan, mutta julkisuuden painetta ei synny kymmenillätuhansilla eri saiteilla. Siihen tarvitaan kokoavia foorumeja, tiedotusvälineitä.
Mutta mitä seuraa, jos nykyinen netti- ja iPod-sukupolvi kasvaa erilleen sanomalehdistä - laput korvilla ja nenä kiinni ruudussa -, ja viittaa kintaalla laatujournalismille, jota on tarjolla netissäkin pilvin pimein. Nettipolvea kiehtoo ns. sosiaalinen media, joka tarkoittaa usein itsensä ilmaisemista ja paljastamista estottomasti verkossa. Sitä voisi kutsua myös exhibitionismiksi, mutta journalismia ei siitä saa tekemälläkään.
Journalistit ovat utelias ja henkisesti notkea ammattikunta, joka pystyy uudistamaan myös laatujournalismia internetissä ajan vaatimusten mukaan. Journalistit tuntevat kuitenkin luontaista vastenmielisyyttä tyhjänpäiväisyyttä kohtaan. Heidän professionsa perustuu maailman tulkitsemiseen ja tiedon vakavaan analyysiin, mutta jos suuri yleisö ei sitä arvosta, eivät kustantajatkaan voi siihen panostaa. Silloin edessä on laatujournalismin näivettyminen pienen ihmisryhmän erilliseksi saarekkeeksi.
Tällaiset ajatukset risteilevät mielessä, kun kirjoitan viimeistä kolumniani Kalevan päätoimittajana. Omat työvuoteni ovat osuneet laatujournalismin huippuvuosiin hyvissä yhtiöissä. Kaleva on porskuttanut viime vuodet journalistisesti ja taloudellisesti parhaalla tasollaan, mutta vahvakaan yhtiö ei säily pitkään voimissaan ilman lukijoita ja ilmoittajia. Laatujournalismi hiipuu, jos siitä ei välitetä eikä siitä haluta maksaa.