Ystävyyden monet kasvot
-symposiumi Oulun
yliopistossa 15.2.
Suomalaisnuoret osasivat mellakoida jo 1960-luvun alussa. Vuoden 1962 kesä oli yksi 1900-luvun kylmimmistä. Eikä ihme, sillä kylmän sodan tuulet puhalsivat Helsingissä heinä- ja elokuun vaihteessa, kun Helsingissä järjestettiin Maailman nuorison ja ylioppilaiden kahdeksas rauhan ja ystävyyden festivaali.
Toista kertaa sosialististen maiden ulkopuolella järjestettyyn punasävytteiseen festivaaliin osallistui yli kymmenentuhatta ulkomaalaista vierasta 137:stä eri maasta.
Vuotta aikaisemmin presidentti Urho Kekkonen oli YK:n yleiskokouksessa ilmaissut Suomen olevan enemmän lääkäri kuin tuomari kansainvälisessä politiikassa. Osa suomalaisnuorista oli kuitenkin omaksunut kokonaan toisenlaisen roolin, ja he kivittivät festivaalivieraiden busseja sekä huutelivat kommunisminvastaisia iskulauseita.
Levottomuus Helsingin keskustassa jatkui useampana iltana. Hulinoinnista vastasivat lättähatut ja pääkaupungin muu nuoriso. Kaduilla liikehtineet olivat pääosin tavallisia nuoria, mutta joukkoon mahtui poliittisia kiihottajiakin. Väkijoukon hillitsemiseksi poliisi joutui turvautumaan pamppuun ja ensimmäistä kertaa maan historiassa myös kyynelkaasuun.
Kekkonen tuohtui järjestyshäiriöistä ja ilmaisi närkästyksensä pääkaupungin nuorisopiirejä kohtaan. Presidentin mielestä he olivat häpäisseet suomalaiset huonolla käytöksellään.
Festivaaliin liittyneitä tapahtumia tutkinut valtiotieteiden tohtori Joni Krekola Helsingin yliopistosta kertoo, että festivaali oli herättänyt eri tahoilla voimakasta vastustusta jo ennakkoon. Kapuloita oli lyöty festivaalivankkurin rattaisiin siinä määrin, että Suomen kommunistinen puolue oli ollut yhdessä vaiheessa valmis siirtämään tapahtuman järjestelyvastuun Leningradiin.
Myös Yhdysvallat oli pyrkinyt vaikuttamaan hallitukseen, ettei tapahtumaa järjestettäisi Suomessa. Kun tämä ei onnistunut, länsimaat masinoivat omien nuorisojärjestöjensä avulla pääkaupunkiin vastafestivaalit. Myöhemmin 60-luvulla selvisi, että CIA oli rahoittanut vastatoimintaa peitejärjestöjensä kautta.
Oman mausteensa festivaalijärjestelyihin toi sosialistimaiden pelko loikkauksista. Krekolan mukaan itäsaksalaiset, puolalaiset ja neuvostoliittolaiset nuoret asuivat festivaalin ajan laivoissa. Tämän poikkeuksellisen asumisjärjestelyn ansiosta pystyttiin paremmin valvomaan nuoria ja heidän kulkemisiaan.
Tarkkailusta huolimatta kahdeksan harppi-Saksan kansalaista onnistui löytämään tiensä Länsi-Saksan kaupalliseen edustustoon ja livahtamaan rautaesiripun toiselle puolelle.
Myös Pohjois-Pohjanmaan piiristä lähti satoja nuoria tapahtumaan. Yksi heistä oli oululainen Eero Kestilä. Hänen tehtävänään oli ollut opettaa muille pohjoispohjalaisille nuorille kansantanhuja Olympiastadionilla järjestettyjen avajaisten joukkotanssiesitystä varten.
Kestilä kertoo, että he lähtivät Helsinkiin ennemminkin tapaamaan ihmisiä ja muita kulttuureita kuin julistamaan poliittisia näkemyksiä. "Yritimme pysytellä erossa häiriköinnistä. Yhtenä iltana kuitenkin näimme Helsingin ratsupoliisien hajottavan väkijoukon rautatieaseman aukiolla", Kestilä kertoo.
Tanhuamisen lisäksi Kestilä toimi oppaana Kuubasta saapuneille vieraille. "Osa vieraista oli ollut Fidel Castron vallankumousporukassa mukana. Kuubalaisryhmän sisällä heitä pidettiin selvästikin sankareina."
"Kuubalaiset olivat hirveän vilkasta sakkia. Me maalaispojat ihmettelimme suut ammollaan heidän rytmikästä tanssiaan. Se oli oikeastaan koko tapahtuman tarkoituskin. Silloin ei ollut internetiä, jonka välityksellä olisi voinut tutustua muihin kulttuureihin", Kestilä kertoo.