Toisiaan selkään puukottava, valehteleva ja juopotteleva joukko - Suomen Keskustan julkisuuskuva voisi olla parempikin kuin tämän juhannuksen jäljiltä. Mutta keskustalainen katastrofi on vain jäävuoren huippu. Koko suomalaiseen politiikkaan on viime aikoina levinnyt omituinen tympääntynyt lemu. Tapahtuu merkillisiä asioita, joista kukaan ei tahdo saada tolkkua, mistä tosiasiassa on ollut kysymys.
Erityisesti on kyse nyt Alpo Rusin vakoiluepäilyistä ja niihin liittyvistä tutkimuksista ja Anneli Jäätteenmäen tapauksesta. Kumpikin on periaatteessa pois päiväjärjestyksestä, mutta oikeasti ne eivät ole. Monelle on varmasti jäänyt tunne, että niihin liittyy jotain kummallista, jota ei ole vielä selvitetty.
Kuten liittyykin. Epämääräisiä syytöksiä ja vastaamattomia kysymyksiä on jäänyt roikkumaan ilmaan, ja ne leimaavat suurinpiirtein kaikkia keskeisiä valtiollisia ja yhteiskuntaelämän instituutioita - puolueita, hallitusta, pääministeriä, eduskuntaa, ulkoministeriä, presidenttiä. Kari Häkämiehenkään käytös ei paljon yleistä luottamusta lisännyt.
Tätä kirjoittaessa sähköpostiin tömähti juuri tiedote Paavo Lipposen vastaisesta rauhanmielenosoituksesta.
Mitä maassa oikein on tapahtunut? Onko meillä siitä todellinen kuva?
Todennäköinen vastaus on, että ei. Niin paljon kuin päiväkohtainen tiedonvälitys pyrkiikin tekemään parhaansa, kuvaava esimerkki sen mahdollisuuksista oli äskettäinen Financial Times -lehdessä ollut monisivuinen tausta-artikkeli Irakin sodasta ja sen syistä.
Tämä sodan jälkeen koottu teksti osoitti, että tapahtumat talvella kulkivat tosiasiallisesti monella tavoin toisin kuin tuoreeltaan julkisuudessa kerrottiin - vaikka asialla joka hetki olivatkin maailman johtavat tiedotusvälineet resursseja säästämättä. Mutta vasta jälkikäteen pystyttiin kokoamaan palapeliä siitä, mitä Washingtonissa, YK:ssa, Pariisissa ja Lontoossa varsinaisesti oli päätetty ja ajateltu ja milloin.
Jälkikäteen koottu kuva poliittisten tapahtumien kulusta on varsin toisenlainen kuin se, mikä tapahtumahetkellä välittyi julkisuuteen.
Jotain samaa voi olettaa myös Suomen viime aikojen tapahtumista. Kokonaiskuva on yhä liian sumea, jotta siitä voisi erottaa kaikki syyt ja seuraukset.
Tutkiville journalisteille, muistelmien kirjoittajille ja historioitsijoille riittää työsarkaa tässäkin vuodessa. Onko suomalainen demokratia ollut liiankin vakaata, kun äkkiä painekattilan kansi räjähti auki?
Yksi tähän liittyvä ongelma on se, että vastauksia odotellessa voi tapahtua monenlaista. Etenkin sen vuoksi, että suomalainen politiikka on alkanut varmasti monen mielestä muistuttaa epämääräistä haisevaa läjää.
Sellaisessa tilanteissa on kysyntää henkilöille, jotka tuntuvat tulevan kaiken tämän ulkopuolelta, olevan ryvettymättömiä. Joskus se voi kanavoitua tavalla, josta ei ole mitään pahaa sanottavaa.
Martti Ahtisaari päätyi aikanaan SDP:n presidenttiehdokkaaksi, koska tuntui tulevan silloin hyvin ummehtuneen oloisen puoluekoneiston ulkopuolelta. Hänestä maa sai hyvän presidentin, kunnes tuo koneisto iski takaisin ja nosti sisäpiiristä Tarja Halosen vuorostaan ehdolle. Halonen on puolestaan onnistunut olemaan ryvettymättä ja on nostanut kansansuosionsa jo lähes käsittämättömiin lukemiin.
Mutta Ahtisaari-ilmiö toimi yhden kerran. Seuraavalla politiikan ulkopuolelta tulevalla ryvettymättömällä ilmiöllä voi olla toisenlaiset kasvot kuin kokeneella diplomaatilla. Ne kasvot voivat kuulua vaikka entiselle nyrkkeilijälle.
Tony Halme on ensimmäinen henkilö suomalaisessa politiikassa sitten Veikko Vennamon, jolla on edellytykset kehitellä todellinen populistinen liike itsensä ympärille. Hän on perussuomalaiseen pesään istahtanut käenpoika, jota koko poliittinen koneisto on viime ajat kaikin voimin ruokkinut.
Halme on ilmeisesti ainoa poliitikko, jonka suomalainen nuoriso laajalti tunnistaa ilman, että tämä esiintyisi henkilöhahmona Itsevaltiaissa. Hänellä näkyy olevan kunnianhimoa, karismaa ja kannattajia. Toisin sanoen hän on yhdistelmä, jollaista suomalaisessa politiikassa ei ole aikoihin nähty.
Osapuilleen noin populistit ovat muuallakin Euroopassa nousseet: kaappaamalla pienen, henkitoreissaan kituuttaneen puolueen, joka sitten on muuttunut joksikin aivan muuksi. Ken elää se näkee, mutta tämä saattoi tosiasiassa olla viime vaalien kauaskantoisin vaikutus suomalaiseen politiikkaan. Ainakin kauaskantoisempi kuin ensimmäisen naispääministerin nimitys.
Halmeella on täysi oikeus istua eduskunnassa ja vaikuttaa siellä, ei siinä mitään. Niin demokratia toimii. Jos jonkun pitää tässä katsoa peiliin, se koskee ns. vakiintuneita puolueita.
Miksi ne eivät vetoa uusiin äänestäjiin eivätkä aina vanhoihinkaan? Miksi niiden jäsenmäärä laskee, miksi ehdokkaiden saaminen ainakin kunnallisvaaleihin on usein vaikeaa, miksi poliittinen aktiivisuus on ihmisille niin vaikeata?
Miksi politiikka näyttää enemmän peliltä kuin asioiden hoitamiselta?
Periaatteessa poliittinen koneisto on toiminut kuten pitääkin. Maalla on taas uusi hallitus tai pikemminkin uusi pääministeri, asioita hoidetaan. Mutta oliko tämä politiikan tervehdyttämistä? Tuskin.
Tapahtunuttahan voi tulkita oikeastaan vain kahdella tavalla. Joko on mahdollista, että maan hallituksen johtoon päätyy henkilö, joka osoittautuu silkaksi kuplaksi. Tai sitten on mahdollista, että Suomessa pystytään jostakin kulisseista ajamaan pääministeri pakkoeroon tehtävistään. On makuasia, kumpi vaihtoehto on pahempi. Mihinkään rakenteisiinhan ei nyt puututtu.
Matti Vanhasen käsiin ei kaatunut mikään pieni tehtävä. Hänen pitäisi todistaa, että politiikassa on merkitystä asiaosaamisella, ei erilaisilla peleillä tai imagonmuokkauksilla. Mutta ei pidä jäädä odottamaan yhtä miestä ihmeidentekijäksi, jos koko rakennelman sisällä savuaa.