Suomalaisissa jääkiekko- ja muissakin urheilupiireissä luetuin kirja taitaa olla Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Kirja, josta moni suomalainen pikkupomo kuvittelee ammentavansa työpaikalleen johtamisen mallia.
Linnan romaanissa käytetyin esimerkki hyvästä johtajasta on luutnantti Vilho Koskela. Vaatimaton ja vaitelias, mutta luja ja lojaali Koskela on sotarintamalla korvaamaton ukkosenjohdatin päällystön ja sotamiesten välillä.
Kuudensiin MM-kisoihinsa valmistautuva Saku Koivu on Suomen riveissä eittämätön johtaja. Hän täyttää johtajana ns. Koskela-kriteerit, sillä Koivu pitää sen, minkä lupaa. Hän ei ole koolla pilattu, mutta ei epäröi näyttää esimerkkiä fyysisissä kulmakahinoissa.
Vaikka Koivu on vaihtoaition päällystölle, valmennusjohdolle luotettavista luotettavin linkkimies pelaajistoon päin, hänessä on ripaus myös toista Linnan sotaromaanin klassista henkilöhahmoa: alikersantti Antti Rokkaa.
Huipputaitavan, mutta peräänantamattoman Koivun kiemuroista kuvastuu suomalainen, ideologioista ja auktoriteeteista piittaamaton korpisoturi.
Joka on seurannut Koivua tämän työpaikalla NHL:ssä, maajoukkueessa tai vuosien 19931995 Turun Palloseuran SM-liigajoukkueessa, ei unohda näkemäänsä. Hyrrämäinen keskushyökkääjä uhmaa fysiikan lakeja. Hänen tekemänsä ratkaisut ovat omaperäisiä, välillä kuin toisesta pelistä.
Valmentaja voi olla huoletta, sillä Koivun ratkaisut hyödyttävät joukkuetta. Hän ei sooloile omien tarpeidensa tähden.
Koivu hurmaa katsojat juonikkuudellaan. Myös korpisoturi Rokalle oli ominaista viekkaus.
Täs siulle on hyvä mies, Koivu voisi siteerata Rokkaa valmentajalle kuin valmentajalle mutta jäisi kiinni uskottavuuden puutteesta.
Turkulaisen Koivun suuhun on vaikea kuvitella karjalan murretta.