Kun Hannu Jyvälä lähti 45 vuotta sitten Kelontekemästä keskikouluun Kittilään, epäili mummo, että "tuletkohan sie koskhan takasin." Nuorukainen lupasi kyllä palata. Pitkään asumattomana ollut lapsuuskoti henkiikin nyt uudenlaista elämää ja uusia suunnitelmia. Pankkimaailman taakseen jättänyt mies on niiden keskellä ja kehittelyssä tyynen rauhallinen.
Kylän sosiaalinen maisema on muuttunut Hannun lähdön jälkeen kokonaan, mutta se ei häntä häiritse. Monet kylän asukkaat roikkuvat menneen ja tämänhetkisen välissä, paluumuuttajalla on oma elämänsä.
Tuloksenteon ja suoritteiden maailmassa Hannun sydän ei kaikessa tekemisessä aina ollut mukana, mutta askareissa lapsuudenkodin leppeässä rauhassa on. Aamuisin ja iltaisin hän istuu kotitalonsa portailla ja tuntee levollisuutta. Hän antaa katseensa levähtää aitan nurkalla, Kelontekemäjärven tyynessä pinnassa tai pihakuusen latvaan pyrähtäneessä kuukkelissa. Kotitanhuvilla oma sielu on kuin löytynyt uudestaan, jos se koskaan on kateissa ollutkaan.
Pankinjohtaja Hannu Jyvälän, 57, paluuseen takaisin lapsuuskotiin Nordean Helsingin konttorin uraputkesta ei liity suurta dramatiikkaa, esimerkiksi työuupumusta. Jyvälän esimies oli tarjonnut hänelle jälleen kerran vaativaa tehtävää, mutta Jyvälä kieltäytyi siitä. Jo jonkin aikaa mielessä ollut ajatus saada elää elämää edes hetken omilla ehdoillaan, kypsyi käytännön teoksi.
Aiemman elämän varrelle jäivät filosofian kandidaattiopinnot Oulussa, pankkityö Inarissa, Rovaniemellä, Oulussa ja Helsingissä. Viimeisimmässä työpaikassaan, Arkadianmäen konttorissa Hannu Jyvälä joutui Kansallispankin ja Yhdyspankin yhdistyessä saneeraamaan väkeä ulos talosta ja ottamaan uutta tilalle. Laaja-alaiseen tehtävään kuuluivat myös henkilöstön kehittämistehtävät ja vastuu pankin liiketoimintatiloista.
Pankista saamansa tukipaketin ja omaehtoisen eläkeratkaisunsa turvin hän luopui tehtävästään ja päätti asettua 104 vuotta vanhaan kotitaloonsa Kelontekemään. Hilkka-vaimo jäi kuitenkin toistaiseksi Nordean johtajiston sihteeriksi Helsinkiin. Yhteinen koti säilyy edelleen Espoon Tapiolassa ja purjevenekin odottaa ensi kesää Porvoossa. Kahden kodin välinen puolen vuorokauden ajomatka taittuu jo hyvin vuosien kokemuksella. Kelontekemässä perhe on viettänyt jo pitkään kaikki lomansa, joulunsa ja juhannuksensakin.
Hilkkakin muuttaisi mielellään Kelontekemään, jos sopivaa työtä löytyisi, vaikkapa kohtuullisen matkan päässä olevalta Leviltä. Toistaiseksi hän tyytyy vain haaveilemaan omasta lintukoirasta ja metsästysmahdollisuudesta sen kanssa. Hannu sen sijaan katselisi mieluimmin lentäviä teeriä, ei ampuisi niitä.
Mukana myös velvollisuutta
Oman elämänsä herraksi pääsemisestä jo pitkään haaveillut Hannu myöntää, että hänen ratkaisussaan on osaksi myös velvollisuutta. Pietarilaissyntyisen äitinsä ja kittiläläisen isänsä ainoana lapsena hän tuntee velvollisuudekseen hoitaa taloa ja tilan metsiä.
Parin seuraavan vuoden aikana Hannu aikoo saattaa talon uuteen kukoistukseen. Jyvälät ovat jokaisella lomallaan korjanneet pikku hiljaa rakennuksia aitasta savusaunaan, mutta nyt isännällä on edessään pitempiaikaisempi työmaa. Taloon tehtävässä perusteellisessa remontissa tilat modernisoidaan niin omaa asumista varten kuin majoituspaikaksi matkailijoillekin.
Remontissa säilytetään mahdollisuuksien mukaan entiset ja hyviksi koetut tilaratkaisut ja tyylit . Kun Hannun edesmennyt opettajaäiti oli luova ajatuksiltaan ja käsistään, talossa on hänen ja Hannun isoisän jäljiltä paljon vanhoja esineitä ja käsitöitä. Uudistettavasta kodista on tarkoitus löytää arvoisensa paikka niin satavuotiaille sängyille kuin myöhemmin käsityönä valmistetuille perheen muillekin tarvekaluille.
Jyvälän talon ja esineiden lisäksi mielenkiintoinen on myös Hannun äidin henkilöhistoria. Venäläissyntyinen nainen joutui pienen kylän opettajaksi tullessaan murtamaan monta estettä, ennenkuin hänet hyväksyttiin kylän asukkaaksi. Kun opettajasta tuli kelontekemäläisempi kuin kelontekemäläiset itse, kyläläiset pitivät häntä lopulta melkein pappina ja lääkärinäkin. Sodanjälkeistä elämää tässä lestadiolaisessa ja kommunistisessa kyläyhteisössä kuvailee Esko Koivu romaanissaan "Onnen lintu", joka on paljolti tarina Hannun perheestä.
Hannu aikoo luoda kodistaan rauhallisen ja viihtyisän latautumispaikan pienille ryhmille. Paikan vetovoimaa jo nykyiselläänkin Jyvälä on kokeillut työkavereillaan ja ystävillään ja saanut heiltä hyvää palautetta. Opiskeluaikana tehty gradu maatilamatkailun mahdollisuuksista kertoi, että ihmiset haluavat rauhaa luonnollisessa ympäristössä, mutta myös sopivaa tekemistä.
Kelontekemässä kumpaakin on runsaasti tarjolla kun isäntäväki osaa monenlaista ja luonnonympäristö mahdollistaa monenlaista tekemistä. Hannu on hiihto-ja melontavaellusten vetäjä ja muutenkin ahkera luonnossa liikkuja. Läheisistä maastoista Jyvälät keräävät sienet ja puolukat sekä muut metsän antimet. Niiden monipuolinen hyödyntäminen on Jyvälöiden yhteinen harrastus: Hannu valitsee reseptit ja Hilkka valmistaa herkut, mustikka-ja sienipiiraat ja muikkukääröt voitaikinassa.
Entinen pankinjohtaja on miettinyt tulevaa ammattinimikettään ja päätynyt samanaikaisesti kirvesmieheen, metsuriin ja maisteriin. Kun talosta on Kelontekemäjärveen satakunta metriä, järvessä on kalaa muikusta siikaan, ja varaston seinällä satakunta verkkoa, ammatteihin pitäisi liittää vielä yksi: kalastaja .