Kokoomus on marssinut pitkän tien pilapiirtäjä Kari Suomalaisen kypäräpäisestä papista Jyrki Kataiseen. Sen aikana liperit ovat lentäneet kaulasta, kypärä päästä ja musta papin kaapu vaihtunut farkkuihin ja rentoon pikkutakkiin. Se on kannattanut.
Jyrki ei ole se pönöttävä ja luotaantyöntävä taivaallisen vallan ja maallisen väkivaltakoneiston yhteenkietoutuma, jollaisena Karin pappi esiintyi.
Hän on kuin sinä ja minä: ihan tavallisen oloinen ihminen. Puhuukin pääosin ymmärrettävää kieltä; niin ymmärrettävää kuin niistä asioista voi puhua.
Hän puhuu paitsi suullaan myös kehollaan. Jos asia on vakava, ilme kertoo sen, ja hän katsoo suoraan silmiin. Jos on aihetta leikinlaskuun, senkin hän taitaa hymyssä suin. Hänen kanssaan on yhtä lailla luontevaa synkistellä kuin iloita. Poliitikoksi hän vaikuttaa jopa rehelliseltä.
Sitä paitsi televisio on tehty häntä varten ja hän televisiota varten.
Tämä ei kuitenkaan ole kaikki siitä, miksi juuri kokoomuksella pyyhkii tänään hyvin.
Kokoomus vetoaa keskiluokkaan. Keskiluokka on se, johon suurin osa kuuluu tai ainakin haluaa kuulua tai kuvittelee kuuluvansa. He tekevät työtä samalla tavalla kuin perinteinen keskiluokka: tietokoneilla. Ei enää rautakangella ja lapiolla. Karkean jaon mukaan yksi kymmenestä on rikas. Juuri kukaan ei sellaiseksi tunnustaudu.
Kahdella tai kolmella on vaikeuksia pärjätä. Harva heistäkään haluaa sanoa sitä ääneen.
Kuusi tai seitsemän on niitä, joilla ei ole suurempia ongelmia tulla toimeen.
Rikas tukee Jyrkiä ilman muuta. Jyrki antaa hänelle sen, mitä hän tarvitsee rikkauksiensa kartuttamiseksi ja mikä suinkin on hänen päätösvallassaan. Kansalle uskotellaan, että meidän kaikkien on kannettava huolta rikkaasta: kun rikas rypee rahoissaan, mannaa sataa vähän muillekin.
Keskiluokka on vaurastunut talouden nousussa. Se on paiskinut töitä hullun lailla, lainannut, ottanut riskejä ja säästänyt. Seuraavalle sukupolvellekin on jäänyt kirsturahojen jälkeen jaettavaa. Keskiluokka ei halua lisää veroja. Ei Jyrkikään. Keskiluokka käy työterveyslääkärissä, heistä vauraimmat yksityisellä lääkärillä. Niin Jyrkikin.
Entä sitten ne kaksi tai kolme? Jyrki puhuu heistä, kantaa huolta heistä ja seisoo heidän rinnallaan ikään kuin sosiaalisena omanatuntona. Heidän osansa nyt vain sattuu olemaan se mikä on. Sille Jyrkikään ei voi mitään.
Demarit ja keskusta, Jutta ja Mari, kosivat samaa keskiluokkaa kuin Jyrki. He toteuttavat vuorollaan samassa hallituksessa samaa politiikkaa Jyrkin kanssa. Miksi se ei heiltä onnistu?
He kantavat huolta jopa samoista asioista kuin Jyrki, kuten yrittämisestä. Yhteiskunnan pyörät eivät pyöri ilman yrittäjää. Yrittäjä tarvitsee kilpailukykyä, palkkojen ja työaikojen joustoa, että voi työllistää itsensä ja jonkun toisen.
Jos kunta ei saa järjestettyä mummolle ja vaarille hoitoa, kyllä yrittäjä järjestää. Jos raha ei riitä siihen, että kunnan väki tekee jonkun työn, siirretään se yrittäjälle. Ulkoistetaan, kilpailutetaan ja annetaan sille, joka yrittää eniten.
Kun tämän kaiken sanoo Jyrki, se tulee kuin luontojaan. Kun sen sanovat Jutta ja Mari, on kuin he lainaisivat sen joltain.
Jutta on parantanut vauhtia. Hän ei ole enää se tätimäisesti jankuttava kansakoulunopettaja, joka nähtiin vaalikentillä. Marinkaan esiintymisessä ei ole mitään vikaan. Sitten viime vaalien kyllä-sana vain on vaihtunut eiksi. Mutta juuri nyt Jyrkin poikamaisuus puhuttelee tätimäisyyttä enemmän.
Jutta syntyi demareiden kulta-aikaan: rakennettiin hyvinvointivaltiota. Sitten demarit kaivautuivat poteroihin puolustamaan saavutettuja etuja ja elinikäisissä työläisammateissa olevia ihmisiä. Ammatit menivät, mutta demarit jäivät poteroihin.
Äsken vielä näytti siltä, että keskusta valloittaa kaupungit. Matkalla kaupunkiin unohtui mistä oli lähdetty. Nyt ollaan maalla taas. Mitä Jyrkin jälkeen? Joskus aika jättää hänet. Johtajat vaihtuvat, aatteet myös.