Pyöräilykypärän pelastavasta vaikutuksesta on niin paljon näyttöä, että liikenneministeri kaavailee täydestä syystä kypärän käyttöä koskevan lain tiukentamista.
Pyöräily on hyvää kuntoliikuntaa ja myös edullinen sekä ympäristöä saastuttamaton tapa taittaa työ- tai koulumatkat. Riskinsä siinä kuitenkin on kuten kaikessa liikkumisessa. Liikenneturvan kokoamien tilastojen mukaan liikenteessä on viime aikoina kuollut vuosittain keskimäärin 45 pyöräilijää. Tilastoituja loukkaantumisia on ollut tuhatkunta vuodessa, mutta todellinen määrä on paljon suurempi.
Sairaalatilastojen ja väestöhaastattelujen perusteella on arvioitu, että pyöräilyturmissa loukkaantuu vuosittain jopa 30 000 henkilöä. Loukkaantumisiksi lasketaan vain sellaiset vammat, jotka edellyttävät jonkinlaista hoitoa tai joista seuraa sairausloma.
Liikenneministeri Anu Vehviläinen pohdiskeli keskiviikkona Oulussa käydessään, että lakia pyöräilykypärän käytöstä voisi tiukentaa. Tilastot osoittavat liikenneministerin näkemyksen aiheelliseksi.
Pyöräilijöiden kuolemista peräti 80 prosenttia johtuu päähän kohdistuneen iskun aiheuttamasta aivovauriosta. Kaiken lisäksi pyöräilyturmasta seuraava pysyvä invalidisoituminen johtuu useimmiten aivojen vammautumisesta. Kun päävammat ovat noin vakavia, on suorastaan käsittämätöntä, kuinka vähän niiden ehkäisyyn käytetään tiedossa olevaa tepsivää ja halpaa keinoa. Pyöräilykypärän suojaavasta vaikutuksesta on käytännön kokemuksia jo tuhansilla suomalaisilla.
Pyöräilijän olisikin lain mukaan yleensä käytettävä asianmukaista suojakypärää. Lakia kuitenkin uhmataan yleisesti, kun tiedossa on, että käyttämättä jättämisestä ei aiheudu mitään seurauksia. Vajaat kolmannes pyöräilijöistä käyttää kypärää.
Onnekasta sentään on, että lapset totuttelevat hyvin yleisesti suojaamaan päänsä kypärällä. Joissakin kouluissa on selvät säännöt, että kouluun tullaan pyörällä vain kypärä päässä. Päätä suojataankin kiitettävän yleisesti 11-12 vuoden ikään saakka. Sen jälkeen useimmilla seuraa kypärän käytössä vuosien tauko. Aikuisiässä aivojen arvo ja niiden suojaamisen tärkeys muistuu taas monilla mieleen. Likikään kaikki aikuiset eivät kuitenkaan välitä edes antaa lapsilleen hyvää esimerkkiä.
Kypärän käyttöä säätävän lain tiukentamista vastustetaan heppoisin perustein. Käyttämättä jättäminen ei suinkaan ole yksilön omalla vastuulla ainakaan sen jälkeen kun vahinko on sattunut. Yhteiskunnan järjestämä terveydenhoito joutuu työskentelemään usein kuukausia, joskus vuosiakin polkupyöräturman uhrin hyväksi. Myös työnantajat ja vakuutusyhtiöt kärsivät pitkiksi venyneistä työkyvyttömyysjaksoista.
Lain tiukentaminen on eri asia kuin kypärän käyttämättä jättämisen määrittely rangaistavaksi teoksi. Suoranainen käyttöpakko voisi helposti jäädä kuolleeksi kirjaimeksi, koska pakon valvonta etenkin valoisaan vuodenaikaan vaatisi kohtuuttoman paljon resursseja.
Valvonnan vaikeutta koskevalta perustelulta vie kuitenkin pohjaa se, että pimeään vuodenaikaan pyörän valottomuudesta sakotetaan, mutta kypärättömyydestä ei. Valottomuudesta sakottaminen on jo johtanut siihen, että valojen käyttö on lisääntynyt. Jos poliisi pystyy valvomaan hämärään aikaan pyörien valottomuutta edes pistokokein, siihen luulisi voivan yhdistää kypärän käytön valvonnan.
Avainasemassa on ja kypärän käyttöpakon edelle nousee viranomaisten, vanhempien ja koulujen jakama valistus. Monissa kunnissa jaetaan jo ikäihmisille talviaikaan kenkien liukuesteitä. Vastaavaa ennaltaehkäisyä olisi jakaa kypäriä riskiryhmille.