Matkailijat voi jakaa kahteen porukkaan. On niitä, jotka käyvät samassa kohteessa kerran ja toteavat että tämä on nähty. Toiset menettävät jotain itsestään vieraalle maalle niin, että sinne on palattava kerta kerran jälkeen.
Marja ja Silvo Nybacka kuuluvat jälkimmäiseen joukkoon; he suuntaavat vapaa-aikanaan Venäjälle. Silvo Nybackalla kipinä roihahti Suomi-Venäjä -seuran Belomorskin ystävyysseuran kautta vuonna 1992. Sen jälkeen mies laskee käyneensä eri puolilla Karjalaa ainakin viisikymmentä kertaa.
Marja Nybacka antoi pikkusormensa pari vuotta myöhemmin työskennellessään Pelastakaa lapset ry:llä, joka järjesti humanitaarista apua itärajan taakse.
Suomen ja Venäjän rajasta on puhuttu paljon. Jokaisella lienee edes jonkinlainen käsitys rajan eri puolilla olevien maailmojen eroista. Nybackat vahvistavat mielikuvan: monet kylät näyttävät samanlaisilta kuin Suomen maaseutu viisikymmentäluvun alussa.
Onnellisia ihmisiä niukkuuden keskellä
Venäjän viehätysvoima ei perustu ulkoisiin puitteisiin.
"Olen vienyt monia porukoita käymään siellä. Perille tultaessa moni on harmaat talot nähdessään sanonut, ettei taida tulla ikinä uudelleen. Parin päivän päästä samat henkilöt voivottelevat ihmisiin tutustuttuaan, että joko täältä pitää huomenna lähteä pois", Silvo Nybacka pukee ajatuksen esimerkiksi.
Nybackat sanovat, ettei venäläisten vieraanvaraisuudella ja ystävällisyydellä ole rajoja. Vaikka olot ovat mitä ovat, ihmisten kasvoilta näkyy onnellisuus. Pariskunnan puheille antaa painoarvoa se, että heillä on ystäviä eri puolilla Karjalaa.
"Venäjällä ei ole ollut suuria romahduksia vuoden 98 jälkeen, kun ruplan arvo tipahti. Oloja on parannettu tasaiseen tahtiin ja suurimmat ongelmat on korjattu. Siellä on nyt uskoa tulevaisuuteen. Kurjalasta on tullut Karjala", Nybackat kertovat.
Jokaisella reissullaan oululaiset ihmettelevät, millä ilveellä suuri osa venäläisistä tulee toimeen. Moni vanhus elää sadan euron eläkkeellä kuukauden.
"Venäjän-hulluilla on mitä erilaisimpia haaveita. Me olemme miettineet, että lähtisimme joskus asumaan sinne puoleksi vuodeksi ja kokeilemaan miten tulisimme toimeen", Marja Nybacka kertoo ja on ainakin puolitosissaan.
Nybackat muistuttavat, että vaikka Venäjä on rikas maa, eivät ihmiset ole vauraita.
Yksi avainkeino pärjäämisessä on siirtolapuutarhoja muistuttava kesämökkikulttuuri.
Avustustyö on
vaikeutunut
Muista matkailijoista karjalanmatkaajat eroavat siinä, että heistä suurin osa tekee jonkinlaista avustustyötä.
Aikanaan Suomesta vietiin apua rekkalasteittain, nyt tilanne on muuttunut. Rajojen avautumisen jälkeisestä eräänlaisesta muoti-ilmiöstä on tullut yksittäisten ihmisten välistä toimintaa.
Nybackojen mukaan byrokratia on Venäjällä helpottunut monessa asiassa, mutta humanitaarinen apu on poikkeus. Takavuosina ei tarvittu lupia, nykyään avulle pitää olla pyyntö varsin korkealta taholta.
"Syytä on myös suomalaisissa. Vuosia sitten humanitarian nimissä vietiin Venäjälle vanhoja kodinkoneita ja vaikka mitä. Taisipa joku tehdä pikkubisnestäkin", Silvo Nybacka muistuttaa.
Monet tekevät itärajan taakse onnistuneita reissuja ilman kielitaitoa. Luonnollisesti venäjän osaaminen kuitenkin avaa ymmärryksen "maan tavattoman rikkaaseen tapakulttuuriin".
"Siellä kyllä pinna venyy ja kärsivällisyys paranee. Venäläinen sanoo aina, että älä hätäile, kaikki järjestyy, kaikki järjestyy. Kyllähän asiat toki järjestyvätkin, mutta aika mikä siihen vaaditaan, vaihtelee melko paljon", Nybackat naurahtavat. He miettivät, että ehkä Venäjän viehätys on juuri siinä, että siellä oppii aina jotain uutta.