Suomi liittyi Euroopan unioniin 1.1.1995. Kuluneiden kymmenen vuoden aikana unionista on tullut luonteva ja erottamaton osa suomalaista elämää.
Euroopan unioniin liittymisen kymmenvuotispäivä ohitetaan Suomessa ilman seremonioita tai mielenosoituksia. Se on normaalisti merkki siitä, että asiat ovat oikealla tolalla. Sitä, mikä toimii luontevasti, ei ole tarpeen erikseen pönkittää tai vastustaa.
Juuri tällä hetkellä tosin myös kaikkien ajatukset ovat aivan muualla. Aasian katastrofi ja sen jälkihoito todistavat osaltaan sitä, että Suomen tärkein tehtävä on huolehtia suomalaisista. Kukaan muu ei sitä tee. Joutuminen tällaisten tapahtumien äärelle muistuttaa, ettei kansallisvaltion rooli ole kadonnut mihinkään.
EU ei vienyt Suomen itsenäisyyttä. Monet asiat ovat muuttuneet, mutta niin ne olisivat tehneet joka tapauksessa. Ennen muuta on nähtävä se, ettei Suomen ratkaisulle lopulta ollut todellista vaihtoehtoa.
Jäsenyydestä samaan aikaan Suomen kanssa neuvotellut Norja päätti kansanäänestyksen myötä jäädä EU:n ulkopuolelle, eikä se näytä ratkaisusta kärsineen. Norja käy kuitenkin huonosti esimerkiksi vaihtoehdosta.
Ensinnäkin Norjan öljy- ja kaasutulot tekevät sen taloudesta aivan oman lukunsa Euroopassa. Norja on rikas, tekipä se mitä tahansa. Toiseksi, ja mikä on tärkeämpää, Norja on käytännössä EU:n ulkojäsen. Se joutuu tosiasiassa sopeutumaan unionin linjauksiin voimatta itse vaikuttaa niihin. Oslossa puhutaan turhautuneesti "faksidemokratiasta": Brysselistä tulevalla faksilla Norjalle ilmoitetaan, mitä sen pitää tehdä. Suomelle tämä olisi ollut tuhoisa malli, sillä puskurina ei ole öljytuloja.
Kymmenen vuotta EU:n jäseneksi tulon jälkeen Suomi on yhä kyennyt säilyttämään pohjoismaisen hyvinvointivaltion ja rakentamaan samaan aikaan yhteiskunnan, joka puolueettomien selvitysten mukaan on yksi maailman kilpailukykyisimmistä, kaikkein vähiten korruptoitunut ja jonka lapset saavat parempaa koulutusta kuin missään muualla.
Nämä saavutukset ovat Suomen omia ansioita, mutta ne kertovat myös siitä, että Suomi on kyennyt käyttämään jäsenyyden edut täysimääräisesti hyväksi. Etenkin tämä liittyy talouden avautumiseen ja vakauteen. Devalvaatioiden ja hurjasti heiluneiden korkojen aika on jo kuin kaukaista pahaa unta. Työttömyys tosin on yhä sietämättömän korkealla, ja maatalous on usein vaikeuksissa. Silti voi perustellusti kysyä, olisivatko nämä asiat paremmin unionin ulkopuolellakaan.
Tämän päivän suomalaiset ovat ehkä luontevammin kansainvälisiä kuin yksikään sukupolvi tätä ennen. Arkailun sijaan maailmalla kuljetaan pystypäin. On ilmeistä, että EU-jäsenyys on lisännyt tätä itsevarmuutta: Suomella on selvä paikka ja rooli Euroopassa, ja voimme olla mukana siellä, missä meidän asioistamme päätetään.
Jäsenyydelle alun perin kriittisimmin suhtautuneet alueet Pohjois- ja Itä-Suomessa ovat käytännönläheisesti oppineet näkemään unionin eräänlaisena suurena aluetukijärjestelmänä. Byrokratia on mittavaa, mutta myös tukirahoja on tullut. Haasteena on onnistua samassa myös jatkossa.
Laajentumisen myötä Suomesta on jo tullut "vanha" EU-jäsen, ja myös toimintaympäristö muuttuu. Paavo Lipposen pääministerikaudella Suomi meni hyvin määrätietoisesti ja tuloksekkaasti mukaan unionin keskiöön, mikä samalla toi nuorelle jäsenmaalle vaikutusvaltaa. Nykyisen Matti Vanhasen hallituksen ote on varovaisempi, mutta kyse on myös siitä, että 25-jäseniseksi laajentunut unioni hakee itsekin tällä hetkellä jollain tavoin itseään.
Suomen jäsenyyden alkuvuosia leimasi talous rahaliittoratkaisuineen. Nyt turvallisuuspolitiikka on yhä enemmän nousemassa esiin. EU:sta on leimallisemmin tulossa myös turvallisuuspoliittinen yhteisö. Suomen suhtautuminen tähän on väliin ollut hapuilevaa, mutta tärkeimmissä ratkaisuissa on jälleen nähty suuri linja.
Tämä koskee esimerkiksi valmiutta mennä mukaan EU:n nopean toiminnan joukkoihin. Toisenlainen ratkaisu olisi vienyt Suomea väärään joukkoon, sivustaseuraajaksi eikä vastuunkantajaksi.