Painiottelu on perisuomalainen tapa veljesriitojen ratkaisuun - oli kyse leluista, Playstation-vuoroista tai pihaleikkien marssijärjestyksestä.
Niko, 18, ja Ville Ohukainen, 17, painivat keskenään lähes päivittäin, mutta nuoria miehiä ei kannata ymmärtää väärin. Kyse ei ole veljellisten eturistiriitojen selvittelystä, vaan siitä, että kilpapaini on molempien harrastus ja elämäntapa.
Nuorukaiset harjoittelevat yhdessä jatkuvasti.
"Nuorempana tuli ehkä joskus nahistelua - ja juuri niistä leluista. Mutta nykyisin koti on täysin painivapaata vyöhykettä. Treeneissä tulee väännettyä aivan tarpeeksi", Kempeleen Sarkkirannasta kotoisin oleva kaksikko vakuuttaa.
18-vuotias Niko voitti viime talvena ensimmäisen mitalinsa aikuisten tasolla. 55-kiloisten SM-finaali päättyi dramaattiseen tappioon.
Jotain potentiaalista kertoo se, että Ohukainen vei finaalin toisen jakson nimiinsä juntalla, jonka kohteena oli tuleva Euroopan mestari Jani Haapamäki.
"Toki arvostan mitalia, vaikka lopulta tulikin tappio. Painin tasaväkisesti Haapamäen kanssa ja se on hyvä merkki. Olen oikealla tiellä", Niko puntaroi maltillisesti.
17-vuotias Ville tulee vauhdilla isoveljensä perässä. Hiljattain veljekset voittivat Pohjoismaiden mestaruuden: Niko junioreiden ja Ville poikien sarjassa.
Heinäkuussa Niko (55 kg) ja Ville (58 kg) painivat ikäluokkiensa EM-mitaleista, mutta katseet on jo suunnattu pitemmälle tulevaisuuteen.
"Tavoite on päästä aikanaan miesten arvokisoihin ja myös pärjätä siellä", Ville pohjustaa.
Poikien ottelu
on isän piinaa
Kalevan urheilusivuilla oli 22. elokuuta 1999 pieni uutinen Ylikiimingin kansallisista painikisoista. Kuvassa painii kaksi pientä nassikkaa: vyörytystä hakeva 9-vuotias Niko ja matossa tiukasti puolustava 7-vuotias Ville.
Vuosien varrella veljekset ovat otelleet toisiaan vastaan monta kertaa.
"Se on aina jännä tilanne. Pikkuveljelle ei saa hävitä - enkä ole kyllä hävinnytkään. Mutta eivät ne helppoja matseja ole. Ville taistelee aina loppuun asti", Niko kehuu.
"On haastavaa otella Nikoa vastaan, koska tunnemme toisemme niin hyvin", Ville säestää.
Jos on tilanne outo veljeksille, on se sitä ennen kaikkea heidän vanhemmilleen. Kun omat pojat iskevät yhteen, ei Jari-isä tiedä, miten katsomossa pitäisi olla.
"Se on tilanne, jossa ei toivo voittoa kummallekaan. Ainoa toive on, ettei tulisi loukkaantumisia", isä myöntää.
"Kyllä pojatkin tiedostavat sen, kun vastassa on oma veli. Ei tempo ole niissä otteluissa niin kova kuin se voisi olla."
Jossain vaiheessa - ehkä jo ensi vuonna - veljekset ovat kisoissa taas vastakkain. Olennaisen voi tuolloin lukea taisteluparin ilmeistä ja eleistä.
Ei mitään henkilökohtaista, veli...
Pysy aina
pikkuveljenä
Molski on armoton areena. Kun matolle astuu, on urheilijalla oltava suden luonne. Voittajaksi aikova ei voi pyytää anteeksi omaa olemassaoloaan.
Näinä päivinä Niko voisi laulaa PMMP-yhtyeen sanoin: "Pysy aina pikkuveljenä..." Mutta ei. Ville kasvaa ja kehittyy päivä päivältä.
Jari-isä tietää, että veljesten kohtaamiset saattavat tulevina vuosina saada erilaisen luonteen. Jonain päivänä pelissä saattaa olla arvokisojen edustuspaikka. Silloin ei ole varaa passailla. Ei, vaikka vastassa olisi oma veli.
"Niin. Toivottavasti pojat painivat jatkossa eri painoluokassa", isä hymähtää.
Määrätietoisuus ja rauhallisuus kuvaavat parhaiten painijaveljesten luonnetta. Haastattelutilanteessa nuorukaisten sanat putoilevat pitkän ja vakaan harkinnan jälkeen. Marssijärjestys on selvä: isoveli aloittaa, pikkuveli täydentää.
"Minä yleensä kyselen ja Niko käskee ottamaan asioista itse selvää", Ville naurahtaa.
Veljekset elävät täysipainoista huippu-urheilijan elämää. Oma keho on painijan tärkein työkalu, josta on pidettävä hyvää huolta. Pussikaljailtamat ja juustohampurilaisten mättäminen eivät kuulu Ohukaisten kesään.
Esimerkiksi Niko viettää koko kesäkuun tiiviisti leireillen ja heinäkuun alun EM-kisoihin keskittyen.
"Juuri ennen juhannusta tulen kotiin. Eiköhän sitten voi pihviäkin puraista", Niko virnistää.
