Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto piti Suomen aluetta asevoimiensa luontaisena taistelukenttänä länttä vastaan. Se suunnitteli operaationsa tämän mukaisesti, ja ainoa sen sotilasdoktriinin tuntema taistelun laji oli hyökkäys.
Juuri siksi Suomelle oli niin tärkeää väittää harjoittavansa puolueettomuuspolitiikkaa ja toivoa, että kun sitä oikein kauan toistetaan, muut alkaisivat olla uskovinaan. Kun tilanne on oikein paha mustaakin pitää väittää valkoiseksi.
Myös Ruotsin julkisesti ilmoittama turvallisuuspolitiikka oli kylmän sodan aikana ilmiselvässä ristiriidassa todellisuuden kanssa. Sekin sanoi olevansa puolueeton, mutta loi tiiviin operatiivisen yhteistoimintakyvyn lännen kanssa. Kylmän sodan aikana Ruotsi oli lähempänä Natoa kuin Suomi Varsovan liittoa.
Ruotsin turvallisuus perustui kylmän sodan aikana siihen, että se pelasi kaksilla korteilla. Niin pelasi Suomikin. Bluffi onnistui, sillä kukaan ei tullut katsomaan niiden kortteja. Katsomattakin ne tiedettiin hämäykseksi.
Kannattaisi käyttää melko pieniä kirjaimia jos Ruotsi ja Suomi haluavat perustella nykyistä liittoutumattomuuttaan sillä, että niiden puolueettomuus kylmän sodan aikana oli menestystarina. Ne selvisivät, mutteivät erityisen tyylikkäästi.
Suomen nykyinen Nato-keskustelu on urautunut 1970-luvun ajatuspoluille. Silloin suomalaisten oli poliittisen luottamuksen varmistamiseksi todisteltava, että muuttuipa mikä tahansa, Suomen ulkopolitiikka ei muutu koskaan. Lausuma oli poliittisesti taitava, mutta historiallisesti typerä. Pahaksi onneksi suomalaiset uskoivat omaan propagandaansa. Näyttävät uskovan vieläkin.
Kun Baltian maiden liittyminen Natoon varmistui, Suomen viallinen viisaus päätyi oikopäätä siihen oivallukseen, että se ei ole merkittävä muutos. Aihetta minkään asian uudelleen miettimiseen ei havaittu, vaikka tällä alueella on vaikea kuvitella dramaattisempaa muutosta rauha oloissa.
Jos tilannearviosta tehtävä johtopäätös on lyöty etukäteen lukkoon, päätä ei tarvitse paljon miettimisellä vaivata.
Puolueettomuuden suomalaisen version vakiintuessa Neuvostoliitto näytti olevan nousemassa maailman johtovallaksi, sillä se laajensi jatkuvasti aatteellista vaikutuspiiriään. Hyviin tapoihin kuului olla kiinnittämättä huomiota siihen, että tämä merkitsi myös poliittista ja sotilaallista laajentumista.
Vaikka Nato ei laajentunut, sitä kuului pitää Yhdysvaltain komennossa toimivana militaristisena salaliittona, joka valmistautui yllätyshyökkäykseen rauhanomaista Neuvostoliittoa vastaan.
Niissä oloissa syntynyttä turvallisuuden perusrakennetta yritetään nyt kaavamaisesti sovittaa tilanteeseen, joka on kaikin tavoin toinen.
Neuvostoliittoa ei ole. Naton laajeneminen Suomenlahden etelärannalle on pelkkä läpihuutojuttu. Mikään ulkovalta ei katso oikeudekseen käyttää Suomen aluetta sotatarkoituksiin. Venäjä on läheisemmässä yhteistyössä Naton kanssa kuin Suomi. Suomi on syvemmällä läntisessä integraatiossa kuin Ruotsi. Suomi esiintyy rauhanturvan suurvaltana, mutta on ulkona kriisinhallinnan tärkeimmästä toimikeskuksesta, joka on Nato.
Kaikilla näillä tavoilla uudessa tilanteessa Suomen turvallisuuspoliittinen oppi ilmoittaa kaiken pysyneen niin ennallaan, että uusia linjauksia ei tarvitse edes harkita.
Tälle hölynpölylle nauravat jo aidanseipäätkin. Mikähän ollenkaan olisi sellainen mullistus, jonka Suomen virallisen ajattelun tervaskannot myöntäisivät muutokseksi.
Ajautuminen älylliseen umpikujaan on saanut viralliset tahot varovaiseen liikkeeseen. Presidentti Tarja Halosen alkukesän aikana antamat lausunnot on tulkittu jatkeeksi hänen piinkovalle Nato-vastaisuudelleen. Ne olivat kuitenkin jotakin aivan muuta kuin hänen virkaanastujaispuheensa väärään tulkintaan perustunut töräys, jonka mukaan eduskunnan linjaukset eivät sisältäisi sitä mahdollisuutta, että Nato-jäsenyyttä edes harkittaisiin.
Nyt Halonen sanoo, että hyvä kun harkitaan, ja että jos todetaan tarvetta muutoksiin, ne tehdään demokraattisessa järjestyksessä.
Myös sosiaalidemokraattien johto alkaa vähitellen oivaltaa, millaista historiallista vastuuta valtionhoitajapuolue kantaa. Ennemmin tai myöhemmin turvallisuuspolitiikalle pitää kuitenkin tehdä jotakin. Ellei SDP tee aloitetta, kukaan ei tee. Sillä on kansallinen vastuu, joka on suurempi kuin vastuu puolueen gallup-menestyksestä.
SDP on nyt Nato-kysymyksessä samanlaisessa pakkoraossa kuin keskusta oli EU-jäsenyyden kanssa kipuillessaan. Ratkaisevalla hetkellä johtovastuuseen joutuneiden on tehtävä epäsuosittu aloite. Se on poliitikkojen pahin painajainen.
Saavat syyttää itseään. Keskeiset poliitikot kantavat päävastuun siitä, että kansalaismielipide on nyt Nato-kysymyksessä luutunut yhtä syvään piittaamattomuuteen maailman muutoksesta kuin se oli EU-keskustelun alkaessa.
Niin sanottu Nato-keskustelu on tähän asti tarkoittanut, että poliitikot toistelevat jämeryyttä teeskennellen lauseenpätkiä, jotka saavat mielipidemittauksissa suurimman kannatuksen. Nyt he joutuvat tunnustamaan, että ovat julkisissa lausunnoissaan jo kauan kuvanneet tilanteen toisenlaiseksi kuin itse tietävät sen olevan. Tämän tuskan joutuu kestämään jos vuosikausia on vastoin parempaa tietoaan julistanut, että mikään ei ole Euroopassa muuttunut eikä Suomenkaan tarvitse siksi muuttua.
Jos kansallisen pohdiskelun tuloksena on Naton ulkopuolelle jättäytyminen, se on pystyttävä perustelemaan niin hyvin, että myös suomalaisen hengenmaiseman ulkopuolinen tarkkailija voi edes pääpiirteissään ymmärtää ratkaisun perusteet. Muuten Nato-kysymys alkaa horjuttaa Suomen turvallisuuspolitiikan reaalipoliittista perustaa ja sen johtajien älyllistä uskottavuutta.