Kirjoittaja toimii valtio-opin dosenttina Helsingin ja Tampereen yliopistoissa.
Ensi torstaina tulee kuluneeksi neljännesvuosisata siitä, kun 54-vuotias Mihail Gorbatshov valittiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP:n) pääsihteeriksi tehtävää vain runsaan vuoden ajan hoitaneen Konstantin Tshernenkon jälkeen. Vaikka Gorbatshov oli NKP:n politbyroon nuorin jäsen, hänen valintansa ei ollut yllätys. Niin NKP kuin koko Neuvostoliitto oli ajautunut 1980-alkuvuosina kriisiin, josta ei selvitty enää ulos vanhoilla keinoilla.
Neuvostoliiton ongelmat olivat sekä kansainvälisiä että kansallisia. Yhdysvaltain presidenttinä oli tammikuusta 1981 lähtien toiminut Ronald Reagan, joka neuvonantajineen oli tajunnut, että Neuvostoliitto ei taloudellisen ja teknologisen jälkeenjääneisyyden vuoksi kyennyt enää vastaamaan varustelukilpailuun. Toinen keskeinen Neuvostoliiton romahtamiseen vaikuttanut henkilö oli paaviksi syksyllä 1978 valittu puolalainen kardinaali Karol Wojtyla, Johannes Paavali II. Hän osoitti Itä-Euroopan kansandemokratioiden kansalaisille, että sosialismille oli olemassa uskottava vaihtoehto, uskonto.
Sisäisen
kriisin juuret
Gorbatshov sai johdettavakseen hajoamassa olevan monikansallisen imperiumin. Tyytymättömyys puolueen yksinvaltaan ja venäläisten etuoikeuksiin oli kasvanut eri neuvostotasavalloissa. Päätökset tehtiin Moskovassa, minne myös taloudellinen hyöty valui. Rinnan talouden rappeutumisen kanssa ympäristöongelmat olivat kärjistymässä. Niitä ei enää kyetty kätkemään valheellisen propagandan taakse, mikä kävi selväksi viimeistään Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden yhteydessä vuonna 1986. Ideologisen julistuksen ja arkitodellisuuden välinen ristiriita oli kasvanut liian suureksi.
Gorbatshovin tarkoituksena oli toteuttaa uudistuksia, jotka olisivat ratkaisseet kriisit ja palauttaneet maan tasavertaiseksi kilpailijaksi Yhdysvaltain rinnalle. Neuvostoliitossa ei kuitenkaan ollut toimivan uudistuspolitiikan perinnettä. Nikita Hrushtshevin uudistukset olivat pysähtyneet vuonna 1964 hänen syrjäyttämiseensä ja Leonid Brezhnevin valtaantuloon. Vuonna 1982 puolueen johtoon noussut Juri Andropov taas yritti ratkaista ongelmat kurikampanjalla rakenteisiin puuttumatta.
Gorbatshov tiesi hyvin, että järjestelmän uudistaminen ei ollut mahdollista ilman radikaaleja rakenteellisia muutoksia. Mutta hän tiesi myös, että uudistukset tulisi toteuttaa ilman sosialistinen järjestelmän kyseenalaistamista. Miten siis tuli toimia? Gorbatshovin ratkaisu oli osoittaa, että hänen edeltäjänsä olivat sosialismin periaatteista luopuen aikaansaaneet maan ongelmat. Hän uskoi, että palaamalla alkuperäiseen demokraattiseen sosialismiin neuvostojärjestelmä olisi ollut vielä pelastettavissa.
Suurvaltojen välinen vuoropuhelu
Neuvostoliitto oli hävinnyt varustelukilpailun Yhdysvaltain kanssa; siksi vastakkainasettelu oli korvattava vuoropuhelulla. Gorbatshov halusi pysyvät yhteydet Reaganiin, vaikka tämä oli käyttänyt Neuvostoliitosta kovempaa kieltä kuin yksikään edeltäjistään. Gorbatshov tarjosi porkkanaa kepin sijasta. Vedoten ydinaseiden koko maailmalle muodostamaan uhkaan hän ehdotti niiden lukumäärän merkittävää supistamista. Hän oli valmis myös kansalaisyhteiskunnan tason suhteiden kehittämiseen - jotain joka hänen edeltäjilleen olisi ollut täysin mahdotonta.
Gorbatshov ja Reagan käynnistivät jo vuonna 1985 huippukokousten sarjan. Niiden kautta saatiin aikaan edistysaskelia niin aseidenriisunnassa ja asevalvonnassa kuin kolmannen maailman alueellisten konfliktien ratkaisemisessa. Gorbatshovista tulikin Yhdysvalloissa kaikkien aikojen suosituin neuvostojohtaja, jonka tavoitteita ymmärrettiin laajalti.
Yhdysvaltain ohella Gorbatshov pyrki normalisoimaan suhteet Kiinaan. Edellytykset yhteistyölle olivat parantuneet jo kulttuurivallankumouksen päättymisen jälkeen, mutta vasta 1980-luvun puolivälin jälkeen ne normalisoituivat. Tiettyjä epäluuloja jäi edelleen elämään. Kiinassa suhtauduttiin epäillen Gorbatshovin "politiikka ensin, talous sitten" -politiikkaan. Siellä oli päätetty uudistaa ensiksi talous ja edetä vasta sitten poliittisten uudistusten tielle.
Yhteinen
eurooppalainen koti
Sosialistinen järjestelmä ei alkujaan ollut itäisen Euroopan maiden oma valinta vaan ratkaisu, johon Stalin ne toisen maailmansodan jälkeen pakotti. DDR:n sisäinen kriisi 1950-luvun alussa, Unkarin kansannousu vuonna 1956, Tshekkoslovakian miehitys vuonna 1968 sekä Puolan tapahtumat vuosina 1979-1981 osoittivat, miten huteralla pohjalla kyseisten maiden vallanpitäjien legitimiteetti lepäsi. Gorbatshov omaksuikin politiikan, jota Frank Sinatran laulun mukaan kutsuttiin "My Way" -politiikaksi. Jokaisella maalla oli sen mukaan oikeus omiin kansallisiin ratkaisuihinsa ilman ulkopuolista (Neuvostoliiton) ohjausta.
Koska Gorbatshov tiesi, että Neuvostoliitto ei pysty kilpailemaan Yhdysvaltain kanssa, hän pyrki tiivistämään suhteitaan läntiseen Eurooppaan. Uudeksi käsitteeksi tuli "yhteinen eurooppalainen koti" monine huoneineen ja sisäänkäynteineen. Siinä jokaisella Euroopan valtiolla oli oma paikkansa. Tämä politiikka on kenties pysyvin osa Gorbatshovin politiikkaa - tänäänkin Venäjän tavoitteena on vahvistaa monenkeskistä kansainvälistä järjestelmää vastapainona Yhdysvaltain johtavalle asemalle.
Kohti kansallista demokratiaa
Neuvostoliiton eurooppalainen liittolaisjärjestelmä sortui syksyllä 1989. Kansandemokratioiden kasvanut liikkumavara herätti kasvavaa kiinnostusta myös eri neuvostotasavalloissa. Monet niistä, erityisesti Baltian maat, oli liitetty aikoinaan Neuvostoliittoon väkivalloin. Nyt ne vaativat johdonmukaisesti lisää päätösvaltaa itselleen.
Prosessi eteni kolmessa vaiheessa. Ensimmäisen vaiheen aikana vaadittiin oikeutta saada päättää itsenäisesti keskeisistä taloudellisista ratkaisuista. Tuotannollisesta toiminnasta saadun hyödyn haluttiin aikaisempaa selvemmin jäävän sinne missä se oli tuotettu. Toisessa vaiheessa kyseenalaistettiin NKP:n yleisliittolainen johtoasema ja haluttiin korvata se aikaisempaa itsenäisemmillä tasavaltaisilla kommunistisilla puolueilla. Kolmannessa vaiheessa tavoitteeksi asetettiin laajamittainen kansallinen itsenäisyys eli eroaminen Neuvostoliitosta ja oman valtion perustaminen, mikä tapahtuikin vuonna 1991.
Gorbatshov oli 1990-luvulle tultaessa näennäisesti neuvostopolitiikan johdossa, mutta käytännössä valta oli jo lipunut hänen käsistään. Häntä painostettiin sekä vanhoillisten että uudistusmielisten suunnalta. Edelliset yrittivät elokuussa 1991 kaapata vallan itselleen siinä kuitenkin epäonnistuen. Elokuun vallankaappausyritys sinetöi myös Gorbatshovin kohtalon. Muutaman kuukauden epävarmuuden jälkeen hän julisti joulukuun lopussa 1991 Neuvostoliiton olemassaolon päättyneeksi ja astui syrjään enemmän tai vähemmän katkerana ja pettyneenä.
Mihail Gorbatshov ei onnistunut tavoitteessaan, Neuvostoliiton uudistamisessa ja pelastamisessa. Joskus näennäinen epäonnistuminen on kuitenkin paras ratkaisu. On ilmeistä, että toisenlaisella politiikalla Neuvostoliiton romahtaminen olisi korkeintaan siirtynyt hieman eteenpäin. Gorbatshov ansaitseekin tunnustuksen siitä, että hän onnistui ajamaan Neuvostoliiton alas rauhanomaisesti. Sen enempää ei yhdeltä valtiomieheltä voi vaatia.