Tavanomaisen voivotuksen mukaan Suomi on kautta historiansa joutunut kärsimään siitä, että olemme syrjäinen maa kaukana melkein kaikkialta. Ihmeen hyvin on sentään pärjätty. Toisaalta voisi ajatella myös niin päin, että nimenomaan Suomen syrjäisyys ja pienuus saattaisivat selittää ehkä paljonkin siitä, että se on pysynyt hengissä ja ajoittain jopa kukoistanut.
Jos verrataan Suomen kohtaloita esimerkiksi Puolaan, Ukrainaan ja Baltian maihin, olemme olleet sittenkin melko turvassa. Eihän elämä täälläkään aina ihan helppoa ole ollut, mutta silti paljon helpompaa kuin meistä etelään.
Tämä tulee väistämättä mieleen kun parin viikon päästä taas muistellaan talvisodan päättymistä. Silloin Neuvostoliitolla oli ehdoton sotilaallinen ylivoima ja rintaman täydellinen romahdus oli ehkä vain muutaman tunnin asia. Stalin keskeytti sodan juuri kun oli voittamaisillaan sen.
Talvisotaa käytiin kaukana vasta aluillaan olleen maailmansodan polttopisteistä ja Suomea tärkeämmät asiat olivat Stalinin päällimmäisiä huolenaiheita. Hitlerin fanaattinen mahti oli nousussa, länsiliittoutuneet uhosivat joukkojen lähettämisellä Skandinaviaan. Siinä kokonaisuudessa Suomi oli pikkujuttu ja Stalin voi kaikessa rauhassa jättää sen vähäksi aikaa silleen.
Sama toistui kesän 1944 suurtaistelussa. Suomalaiset pystyivät torjumaan Neuvostoliiton läpimurron Tali-Ihantalassa ja Ilomantsissa. Mutta Neuvostoliitolla oli niin paljon miesmassaa ja asevoimaa, että hyökkäyksiä jatkamalla se olisi pystynyt kuluttamaan Suomen voiman loppuun. Stalin ei enää hyökännyt.
Hänellä oli kiire marssittaa joukkonsa Berliiniin ennen länsiliittoutuneita. Neuvostoliitto koteloi Suomen sivustansa selustaan ja jätti sen odottamaan ratkaisua. Koko kylmän sodan ajan Neuvostoliitto sitten yritti viimeistellä kesken jääneen asian.
Neuvostoliitto hankki yya-sopimuksella sotilaallisen niskalenkin Suomesta ja yritti ujuttautua sen sisäpolitiikkaan. Neuvostoliiton ystävyyspolitiikan ja luottamusvakuuttelun ideana oli tehdä se, mikä sodan aikana jäi tekemättä. Se ei onnistunut koska suomalaiset panivat hanttiin suomettumalla taitavasti.
Noottikriisi 1961 tuntuisi ihanteellisesti vahvistavan sitä tulkintaa, että syrjäisyys ja sivullisuus olivat Suomelle eduksi. Novosibirskissa Neuvostoliitto luopui suomalaisten kammoksumista yya-konsultaatioista, koska sillä oli Berliinissä ja Saksassa tärkeämpää tekemistä kuin kinaaminen suomalaisten kanssa Novosibirskissä.
Neuvostoliitto sai vastasuoritukseksi suomalaisten suostumuksen vahtikoiraklausuuliin. Suomi lupasi seurata Itämeren alueen turvallisuustilannetta ja ehdottaa sen parannustoimia jos uhkaa ilmeni.
Neuvostoliitto palasi noottikriisissä kesken jääneeseen asiaan salassa ja pakotti suomalaiset 1970-luvun alkupuolella yya-konsultaatioihin. Tämä ei ole yllättävää, mutta yllätys oli se, että Neuvostoliitto alistui kun Suomi yksipuolisesti katkaisi konsultaatiot.
Euroopan politiikassa myllersi, kun Länsi-Saksa toteutti uutta idänpolitiikkaansa, ydinasekilpavarustelu Yhdysvaltain kanssa oli kiivaimmillaan ja aatteellinen oppiriita Kiinan kanssa kihelmöi. Suomi oli kovin pieni rikka siinä sopassa.
Neuvostoliiton puolustusministerin aloite yhteisistä sotaharjoituksista kesällä 1978 avasi julkisesti sen, mikä neljä vuotta aiemmin oli jäänyt kesken ja pimentoon. Mutta taas Kreml perääntyi.
Naton kaksoispäätös keskittää keskimatkan ohjukset Eurooppaan oli Neuvostoliitolle vakava uhka, se oli menettämässä omilla keskimatkan ohjuksilla saamansa alueellisen ylivoima-aseman.
Yhdysvaltain diplomaatit loukkaantuivat sotaharjoitusepisodin jälkiselvittelyssä kun Suomen ulkoministeriö esitti heille tavanomaisen propagandalitaniansa, jonka mukaan kukaan ei ehdottanut mitään. Suomalaiset tiesivät, että yhdysvaltalaiset tiesivät, että ehdotettu oli. Kaikki tiesivät.
Tietysti yhdysvaltalaiset ymmärsivät, että tämä oli suomalaisille välttämätön valkoinen vale. Niitä joudutaan käyttämään joskus kansainvälisessä elämässä. Diplomatian perusosaamiseen kuulu tunnistaa sellainen jekku, ja päätellä, miksi sitä käytetään ja mihin sillä pyritään. Nyt yhdysvaltalaiset näyttelivät kuitenkin närkästynyttä, ehkä siksi että he tulkitsivat suomalaisten tulleen ylös suojaisalta katvealueelta ja tarjoavan tuulensuojaa Neuvostoliitolle.
Ilmeisesti samasta syystä Washington simputti suomalaisia kuin kartanonherra maaorjaa 1980-luvun puolivälissä. Silloin oli kysymys Rauma-Repolan kehittämien huippuluokan sukelluspallojen myynnistä Neuvostoliitolle. Yhdysvallat tulkitsi niiden uhkaavan sen ydinaselaivaston viesti- ja taistelujärjestelmiä.
Washingtonista käsin näytti siltä, että suomalaiset tahallaan edistivät Neuvostoliiton sotaisia pyrkimyksiä ja uhkasivat Yhdysvaltain elintärkeitä etuja.
Suomi piti päänsä, ja myi sukelluspallonsa. Samalla se joutui kuitenkin lupaamaan, että se oli sitten viimeinen kerta kun suomalaiset häiritsevät kylmän sodan rintamalinjoja.
Monessa kylmän sodan vaiheessa Suomi hyötyi syrjäisestä asemastaan. Sotaharjoitusepisodin jälkiselvittelyt ja kädenvääntö sukelluspalloista Yhdysvaltain kanssa osoittivat, miten tärkeää oli huolehtia, että kukaan ei luulisi Suomen pyrkivän pois turvalliselta katvealueelta.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.
Kolumni