Moni EU-maa on palellut Venäjän ja Ukrainan sitkeän kaasukiistan vuoksi. Euroopan unioni tarvitsee energiapolitiikan, joka ei jätä aluetta muiden panttivangiksi.
Tiistaina aamulla Venäjältä alkoi vihdoin jälleen virrata kaasua Ukrainan suuntaan ja kohti Euroopan markkinoita. Iltapäivällä alkoi ihmettely ja syyttely siitä, missä tuo kaasu oikein on. Ukrainasta ulos sitä ei ainakaan siinä vaiheessa tihkunut.
Kaasukiistassa lämpiminä ovat pysyneet vain neuvottelijat, jotka ovat yrittäneet saada aikaan jotain selvyyttä syntyneeseen kaaokseen. Sopimuksia on syntynyt, kaatunut ja syntynyt uudelleen. Ukrainan ja Venäjän tulkinnat syistä ja seurauksista ovat täysin päinvastaisia.
Varmaa on, että Ukrainan ja Venäjän välinen kaasukiista on yhä ratkaisematta. Epävarmaa ainakin tiistaina oli, saatiinko kaasun välittäminen muihin asiakasmaihin lopulta sujumaan vai ei. Täysin selväksi joka tapauksessa on tullut, että Euroopan unionin energiapolitiikka on kestämättömässä tilassa.
Nyt koetussa sotkussa Ukrainan kautta kulkevan putken varassa olevat maat ovat sijaiskärsijöitä tai panttivankeja, joiden ahdingolla Venäjä näyttää kiristävän myönnytyksiä Ukrainalta - ellei se sitten koeta kiristää Venäjää.
On äärimmäisen vaikea sanoa, mistä kaikesta tässä kahden slaavimaan nokkapokassa oikein lopulta on kyse. Siinä puhutaan isoin kirjaimin rahasta, politiikasta ja vaikutusvallasta. Kokonaiskuvion hahmottamista ei ainakaan helpota, että Ukrainan sisällä politiikan eri voimahahmot käyvät ankaraa kilpailua keskenään.
EU:n suunnalta katsoen on silti sivuseikka, mistä Venäjä ja Ukraina oikein kinaavat. Oleellista on, että tuon kiistan seurauksena maksavat asiakkaat jäivät vaille kaasua keskellä poikkeuksellisen kovia talvipakkasia. Sellaista kutsutaan haavoittuvuudeksi.
On käynyt ilmi, että monella maalla ei ollut lainkaan varajärjestelmää tällaisen tilanteen varalle. Puheet Itä-Euroopassa kauan kiinni olleiden, neuvostoteknologialla tehtyjen ydinvoimaloiden jälleen-avaamisesta kuvaavat paniikin astetta, sillä noiden voimaloiden avaaminen on turvallisuusmielessä täysin vastuuton teko. Mutta kävi myös ilmi, ettei unionista ollut jäsenmaidensa avuksi tällaisella hetkellä.
Suomessa on varauduttu myös omavaraisuuteen mahdollisissa häiriötilanteissa, eikä esimerkiksi kaasun osuus energiakokonaisuudessa ole ratkaiseva. Varasuunnitelmia on olemassa.
Varasuunnitelmia pitäisi kuitenkin löytyä koko unionin tasolla. EU:lla ei ole kunnollista yhteistä energiapolitiikkaa eikä se ole valmistautunut nyt koetun kaltaisiin tilanteisiin. Jos Venäjän ja Valko-Venäjän välit menevät joskus ristiin, silloin kärsivät Puola ja Saksa.
On ilmeistä, että sekä Venäjän että Saksan halukkuus Itämeren pohjaa kulkevan kaasuputken pikaiseen rakentamiseen kasvaa koetun myötä. Silloin ei ainakaan ole kolmansia maita välissä. Silti on aihetta kysyä, kuinka suureksi EU:n riippuvuutta Venäjän kaasusta on syytä kasvattaa.
Venäjä tarvitsee EU-maita asiakkaaksi, EU puolestaan tarvitsee Venäjän kaasua. Normaalioloissa tämä kauppa sujuu hyvin. Mutta asiakkaina ovat yksittäiset maat, eikä unioni puhu energiapolitiikassa yhdellä äänellä. Se heikentää reagointikykyä nyt koetun kaltaisessa tilanteessa ja estää vaihtoehtoisten ratkaisujen yhteistä etsimistä.
Niinpä Venäjän ja Ukrainan kiista hyydyttää nyt maita, joilla ei ole kiistan kanssa mitään tekemistä ja jotka eivät edes saa selville, kumpaa osapuolta pitäisi enemmän tilanteen synnystä moittia. EU:lla on havahtumisen aika.