Suomessa käydään valtajulkisuuden takana vilkasta keskustelua Karjalan palautuksesta. Karjalaiset eivät unohda vääryyttä, jolla Neuvostoliitto vei heiltä kodit sekä maat ja mannut. Taistelua on käyty kuitenkin tutkainta vastaan jo 50 vuotta -- ja se jatkuu.
Viime torstaina oli kulunut 50 vuotta siitä, kun Kaleva julkaisi etusivunsa vasemmassa alanurkassa uutistoimisto UP:n tylyn uutisen Lontoosta. Siinä referoitiin Neuvostoliiton hallituksen äänenkannattajan Isvestijan kirjoitusta. Lehti ilmoitti, että kysymys Suomen ja Neuvostoliiton rajasta oli ratkaistu lopullisesti eikä sitä oteta enää käsiteltäväksi.
Isvestija antoi samalla huutia eräille Suomen sanomalehdille ja poliittisille ryhmille siitä, että ne olivat käyneet epäsopivaa kampanjaa rajan tarkistuksesta. Suomen ja karjalaisten on ollut pakko yrittää sopeutua tuohon realiteettiin jo 50 vuotta, vaikka se on tuntunut monista raskaalta ja epäoikeudenmukaiselta.
Rajan tarkistuksesta on puhuttu ja taitettu peistä milloin peitellymmin, milloin avoimemmin, mutta lopputulos on ollut aina sama. Raja pysyy sillä paikalla, jonne Neuvostoliitto sen siirsi armeijansa avulla. Siihen se myös vahvistettiin Pariisin rauhansopimuksessa 1948.
Vaikka Isvestija oli "vain" hallituksen sanomalehti eikä hallitus, sen kanta heijasteli ortodoksisesti maan korkeimman johdon ajattelua. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hrusthshev totesi asian vielä suorasukaisemmin suomalaisille: raja, mikäli oli sodalla ja verellä vedetty, voidaan muuttaa vain sodalla.
Isvestijan kirjoituksen ja Kremlin linjauksen taustalla olivat keskustelut, joita Karjalasta oli käyty korkealla tasolla. Neuvostoliitto oli palauttanut Suomelle Porkkalan 1955. Vaikka palautus liittyi ainakin osittain Suomen vuoden 1956 presidentinvaaleihin ja sen tarkoitus oli vahvistaa Paasikiven ulkopoliittista linjaa sekä eritoten ehdokas Urho Kekkosen asemaa, tapahtuma sytytti suomalaiset. Jos kerran Porkkala, mikseivät myös Viipuri ja Karjala.
Teema nousi esiin presidentinvaaleissa ja Kekkosen kampanjassa 1956, eivätkä ehdokkaat aristelleet puhua siitä avoimesti. Karjalan evakkoja oli 410 000. He muodostivat huomattavan äänestäjäryhmän, jota kannatti pitää lämpimänä.
Kun Kekkosesta tuli presidentti 1.3.1956, hän ryhtyi tuumasta toimeen. Myös hänen pahin kilpailijansa vaaleissa, SDP:n Karl August Fagerholm toimi Karjalan palautuksen puolesta ja oli siinä käsityksessä, että asiassa olisi aika tehdä aloite kesällä 1956.
Kekkonen kutsui Neuvostoliiton presidentin Kliment Voroshilovin vierailulle Suomeen ja yritti saada Karjalan agendalle. Ulkoministeri Vjatseshlav Molotov pitikin mahdollisena keskusteluja paitsi Saimaan kanavan vuokrauksesta myös Viipurin palautuksesta. Hänet erotettiin kuitenkin kesäkuussa ja suurlähettiläs V.Z. Lebedev ilmoitti Kekkoselle heinäkuussa, ettei Neuvostoliitto halua käsitellä rajakysymystä. Asetelma ei ole siitä muuttunut miksikään.
Neuvostoliiton korkein neuvosto lakkautti tasan 50 vuotta sitten tänään Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan. Sen alue liitettiin Venäjän sosialistiseen federatiiviseen tasavaltaan.
Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta oli perustettu talvisodan jälkeen 1940 liittämällä yhteen Suomelta vallatut alueet ja Itä-Karjalan eli Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan. Tasavallan lakkautus oli Neuvostoliiton oman selityksen mukaan myönnytys Suomelle ja tapahtui Suomen johdon toivomuksesta.
Olipa syy mikä tahansa, lakkautus "normalisoi" tilanteen maiden välisellä rajalla ja osoitti, ettei Neuvostoliitolla ollut rajan tarkistamisaikeita hyvässä eikä pahassa suomalaisittain katsoen.
Kekkosen ja Suomen poliittisen johdon mielenkiinnon kohteeksi nousivat vähitellen uudet asiat: länsi-integraatio ja EEC:n synty sekä se, miten Suomen kauppapoliittiset edut turvataan parhaiten. Karjala jäi taka-alalle.
Heinäkuun 1956 tapahtumat olivat ensimmäinen iso kylmäsuihku karjalaisten niskaan Pariisin rauhansopimuksen jälkeen. Sittemmin suihkuja on tullut lisää vaikka kuinka paljon. Menneet puoli vuosisataa eivät ole kuitenkaan lannistaneet karjalaisia eivätkä muita suomalaisia, jotka pitävät Karjalaa oikeudenmukaisuuskysymyksenä.
Teema elää uutta renessanssia valtajulkisuuspinnan alla. Maahan on perustettu muutamia vereksiä yhdistyksiä, jotka levittävät kuvia kumartamatta ajatusta, että Karjala saadaan takaisin, kunhan vain valtiojohto saadaan ajamaan asiaa pontevasti. Pro Karelia on niistä aktiivisin. Jukka Seppisen tuore Karjala-kirja kuuluu samaan sarjaan.
Suomalaisilta kerätään YK:n päätöksiin ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen vedoten myös valtakirjoja ja rahaa oikeustaisteluun Venäjän valtiota vastaan omistusoikeuden palauttamiseksi.
Vuodet vierivät, rivit harvenevat ja takaiskuja tulee, mutta karjalaiset ja heidän monet aktiiviset perillisensä eivät lannistu.
Lehtitoimittajille ei enää riitä se, että he kirjoittavat nasevasti. Heiltä odotetaan myös juttuja nettiin sekä radio- ja videoilmaisun hallintaa. Tuoreen tutkimuksen mukaan Yhdysvaltain lehdistössä on tapahtunut merkittävä käänne tässä suhteessa. 39 suurinta sanomalehteä 40:stä tarjoaa jo aineistoa internetissä laajakaistavideoina. Niistä on tullut monimediataloja.