Koomikko Simo Salmiselta vuoden 1968 kunnallisvaalit menivät poskelleen, kun serkkupojan oteääni hukkui postissa ja Simo jäi äänettä. Kuten hän runoili Politiikkalaulussaan.
Enää ei tunneta oteääniä, nyt äänestetään ennakkoon. Tänään on taas se päivä, jolloin on kansan vuoro ottaa valta omiin käsiinsä ja äänestää. Olemme hetken päättäjiä, sillä juuri me valitsemme edustajat kunnan korkeimpaan päätöselimeen, jossa tehdään jokaista meitä koskettavia ratkaisuja.
Kukapa ei haluaisi käyttää äänioikeuttaan tekemällä järkevän valinnan? Valitsemalla henkilön, joka täyttää päätöksentekijän mitat.
Päättäjän tulee olla viisas, rehellinen, luotettava, kokenut, hyvä puhuja ja kuuntelija, ulospäinsuuntautunut, periaatteen mies tai nainen, mielipiteistään kiinni pitävä, yhteistyökykyinen, itsensä yhteiselle asialle uhraava, perhearvoja kunnioittava, vähemmistöjä ymmärtävä, kokonaisuudet hallitseva ja yksityiskohdat taitava.
Hänen ei odoteta olevan mikään Porakorven Akseli, joka Salmisen laulussa oli huono hoitelemaan kunnan asioita; hoitaisi eukkonsa vaan. Tai laulun Pena, joka ei osannut pitää huolta edes polkupyörästään, vaan jätti sen yöksi ulos.
Järkivalinta on kuin politiikka ainakin: periaatteessa helppoa, käytännössä hieman pulmallisempaa.
Mitä enemmän henkilövalintoja tekee elämänsä aikana, sitä useammin jää miettimään, mikä oikeasti ratkaisee sen, kenen kohdalle viivansa vetää.
Ajan saatossa tuppaa käymään niin, että mitä paremmin jonkun tuntee, sitä helpommin huomaa myös hänen vikansa. Ja kun jokin puute ärsyttää, sitä hanakammin haluaa etsiä edustajakseen jonkun muun. Vaikka vain näpäyttääkseen entistä.
Tästä tullaan valintatilanteen vaikeuteen. Presidentinvaaleissa harva voi tehdä päätöksensä sen perusteella, että tuntee ehdokkaan tai ehdokkaita. Sama koskee myös eduskunta- ja eurovaaleja.
Loppumetreillä ratkaisee jokin muu seikka kuten se, haluaako samaistua porvariksi tai sosialistiksi tai joksikin muuksi. Tai miltä joku näyttää tai mikä jossain ärsyttää ja toisessa ei.
Kunnallisvaaleissa tartuntapinta ehdokkaisiin on suurempi kuin muissa vaaleissa. Silti tuntuu, ettei järkivalintaa ole sen helpompi tehdä. Suurin osa ehdokkaista on joka tapauksessa sellaisia, joita ei ole tavannut edes grillillä.
Valintaa voi lähestyä esillä olevien kuumien kunnallispoliittisten kysymysten kautta ja tutkailla, mitä mieltä eri ehdokkaat ovat niistä. Omalla ehdokkaalla täytyy tietysti olla selkeä, oikea linja asioihin. Samanlainen kuin itselläni.
Nämä vaalit tarjoavat tällaisia kysymyksiä kasapäin: on kuntaliitokset, sote-uudistus, lähidemokratia, kunnallisverotus, säästöt, vanhustenhoitomitoitus, subjektiivinen päivähoito-oikeus...
Ehdokkaiden näkemykset ovat luettavissa eri tiedotusvälineiden vaalikoneilta. Omia mielipiteitä on helppo peilata koneelle annettuihin vastauksiin.
Varsin pian huomaa kuitenkin sen, ettei tämäkään tuo yksiselitteistä ratkaisua pulmaan.
Kysymys ei ole siitä, etteikö listoilta löydy ehdokkaita, joilla on vissit mielipiteet asiaan kuin asiaan. Ongelma on enemmän siinä, mitä mieltä itse on niistä.
Ovatko suuret kunnat hyvä vai huono juttu? Mikä on paras taho hallinnoimaan terveydenhoitoa? Miten saada pieni ääni kuulumaan isossa kunnassa, kun se ei kuulu pienessäkään? Miten säästää, kun mistään ei oikeastaan olisi varaa ottaa pois, ja verotkin ovat jo tapissa?
Kysymyksistä ei ole pulaa, ei vastauksistakaan. Kunhan tietäisi, mitä itse tahtoo. Ehkä tässä on selitys sille, miksi joku on ehdolla, joku toinen ei.
Niin järkeviä kuin haluamme olla, oman ehdokkaan valintaa ei kannata tehdä liian vaikeaksi.
Tärkeintä on, että äänestää; äänestää sitten järjellä tai tunteella tai molemmilla.
Se vaan on niin, ettei aina saa parasta. Simoakaan ei ymmärretty, vaikka hän julisti: ”Kaiken aikaa yhtykää/ Simon kelkkaan ryhtykää/ kukaan ei nyt ilman jää/ Simo järjestää.”