Ihmetellä sopii, onko SDP:n kansanedustaja Arja Alho tympiintynyt siihen, että presidentiksi valitaan sosiaalidemokraatteja. Demari on valittu joka kerran, kun käytössä ollut suora kansanvaali. Kalevan viime viikolla haastattelema Alho kaivoi naftaliinista SDP:n vanhan tavoitteen, jonka mukaan presidentti pitäisi valita eduskunnassa. Demarina Alhon pitäisi tietää, että saavutetuista eduista ei niin vain luovuta.
Kyllä kansa saa tietää, kenestä presidentti tehdään. Ei siinä eduskuntaa välikädeksi kaivata.
Itsenäisyyden alusta aina 80-luvun lopulle kansa sai vaikuttaa presidentin valintaan vain edustajiensa välityksellä. Puuhaan äänestettiin valitsijamiehet. Sekavaalia kokeiltiin kerran. Vuonna 1988 ehdokas olisi valittu suoraan, jos hän olisi saanut yli 50 prosenttia annetuista äänistä. Kukaan ei saanut. Mauno Koivistolle vyöryi kyllä suuri osuus, 43,1 prosenttia hyväksytyistä äänistä. Mutta valitsijamiehet hänen toisenkin kautensa lopullisesti vahvistivat.
Vuonna 1991 eduskunta muutti lakia presidentin valinnasta toisen kerran lyhyen ajan sisällä. Martti Ahtisaari valittiin 1994 ensimmäisenä presidenttinä suoralla, kaksivaiheisella kansanvaalilla.
Ehkäpä joidenkin kansanedustajien kunnialle käy, kun presidentinvaalit vetävät jatkuvasti yli 80 prosenttia äänioikeutetuista uurnille. Osanotto eduskuntavaaleihin on painahtanut paljon laimeammaksi.
Presidentiltä riisuttiin lähes kaikki sisäpoliittinen valta perustuslakia viimeksi uusittaessa. Loputkin joutaisi viedä, sanoo perustuslakivaliokunnan varapuheenjohtaja Alho.
Ei käy, sanoi hänen puoluetoverinsa, oikeusministeri Johannes Koskinen lehtihaastattelussa tiistaina. Saman sanoi keskustalainen pääministeri Matti Vanhanen hieman aiemmin. Kun asia ei sovi pää- eikä oikeusministerille, ainakaan nykyhallitus ei edistä presidentin muuttamista pelkästään maan keulakuvaksi.
Jatkuva perustuslain aukominen antaisikin päättäjistämme kehnon kuvan. Huonosti harkittuja asioita pitää parsia päntiönään. Nykyisten valtaoikeuksien määrää puoltaa sekin, että hallituksen ja presidentin vakuutetaan tekevän hyvää yhteistyötä. Tuskin tässä on syytä muuta uskoa. Eikä haittaa, vaikka erilaisia näkemyksiä olisi matkan varrella ollut, kun yhteinen sävel löytyy lopulta. Asioita kuuluu pohtia monipuolisesti.
Jos moniin vaaleihin tuhraantuu liikaa voimavaroja, niin olisihan yhdistämiseen mahdollisuuksia. Kunnallis- ja EU-vaalien kytkeminen on jo todettu hankalaksi. Vaan entäpä jos lyhennettäisiin presidenttikausi viiteen vuoteen, europarlamentin vaalikauden mittaiseksi. Voitaisiin käydä presidentinvaalin ensimmäinen kierros ja europarlamentaarikkojen valinta yksin tein.
Olisi siitä sekin hyöty, että EU-vaalien osanotto hurahtaisi sivutuotteena paljon koettua korkeammalle. Kenties tekisimme ennätykset koko EU:ssa.
Siinä ei olisi mitään pahaa. Enemmän EU-parlamentilla on valtaa Suomen asioihin kuin on presidentillämme. Entistä useampien sietäisi olla kiinnostuneita siitä, keistä teemme meppejä. Kun europarlamentaarikoista vain 14 edustaa Suomea, jokainen heistä on kannaltamme erittäin merkittävä tekijä. Heidän osaamisensa ja taitonsa vaikuttaa muiden meppien mielipiteisiin on mitä tärkeintä.
Voi olla, että moni suomalainen kokisi tuollaisen yhdistelmän miltei epäpyhäksi. Samana päivänä pohdittaisiin perin juurin kansallisen instituution ja vierailla tantereilla toimivan joukon valintaa.
Mutta eipä se heidän töitään sekoittaisi.