Se ei ollut mitään kaunista katseltavaa.
Nuorehko suomalaismies oli hypännyt alas Tukholman liepeillä Sundbybergissä sijaitsevan kerrostalon kymmenennestä kerroksesta, ja lokit parveilivat asvaltilla verisen ruumiin ympärillä.
Vaikka ystävän tragediasta oli kulunut jo yli 40 vuotta, se ei jättänyt rauhaan.
Eräänä aamuna tuosta painajaisesta herättyään Leo Ylitalo tajusi, ettei hän pääse sen yli kuin kirjoittamalla.
– Kirjoitin vähän matkaa, ja sitten henkilöt ja tapahtumat vain lähtivät elämään. Kirja tuli ikään kuin itsestään, Ylitalo kuvailee toisen romaaninsa, Banaanitalon syntyvaiheita.
Oulussa tänään keskiviikkona julkistettava kirja kertoo nuorista suomalaisista, jotka lähtivät 1970-luvulla töihin Ruotsiin.
Kirjan nuoria aikuisia yhdistää paitsi siirtolaisuus, myös asuinpaikka, Banaanitaloksi kutsuttu kerrostalo. Kutsumanimensä se on saanut kaarevasta julkisivustaan.
– Romaanissa sekoittuvat fakta ja fiktio. Kirjan kuvaama ympäristö on totta ja sen tapahtumat ovat tapahtuneet. Ihmiset ovat kuitenkin mielikuvitusta, Ylitalo sanoo.
– Se on realistista ja myös huumorin sävyttämää kuvausta siitä, millaista oli Suomesta Ruotsiin 1970-luvulla tulleilla ja miten ruotsalainen yhteiskunta otti vastaan vierasmaalaiset.
Pohjois- ja Itä-Suomesta lähdettiin 1960- ja 1970-luvuilla sankoin joukoin Ruotsiin joko pakosta tai parempien palkkojen perässä – ja ehkä myös seikkailun halusta. Mikä oli mennessä, kun länsinaapurissa oli joka tapauksessa tarjolla työtä ainakin auto-, laakeri-, tekstiili-, suklaa- ja juomatehtaissa.
Kuivaniemellä syntynyt ja Oulussa varttunut Leo Ylitalo lähti itse Ruotsiin 22-vuotiaana. Elettiin 1970-luvun alkua.
– Vanhin veljeni oli töissä SKF:n kuulalaakeritehtaalla Göteborgissa. Itse olin käynyt armeijan ja tein jotain hanttihommia, kun päätin mennä kesälomalla moikkaamaan velipoikaa.
Veljen luona Ylitalo alkoi selailla Göteborgs-Postenia ja huomasi lehdessä Göteborgin yliopiston ilmoituksen. Mies päätti pyrkiä sinne lukemaan venäjän kieltä.
– Ajatuksena oli, että opiskelen vain hetken, puolisen vuotta, ja palaan Suomeen. Opiskelinkin kolme vuotta, minkä jälkeen lähdin Tukholmaan.
Yliopisto-opinnot jatkuivat myös Tukholmassa. Ylitalo kuitenkin myöntää kokeneensa nuoren ihmisen levottomuutta – samanlaista juurettomuutta, jota hän kuvaa myös Banaanitalon päähenkilöiden potevan.
Ennen Göteborgiin asettumistaan ja peruskoulun opettajaksi päätymistään Ylitalo ehti työskennellä muun muassa Maraboun suklaatehtaassa Sundbybergissä sekä asua Banaanitalon vuokrayksiössä.
Opettajan työstä hän jäi eläkkeelle nelisen vuotta sitten, 35 vuoden työuran tehneenä.
– Työ suklaatehtaan valssaamossa oli todella rankkaa. Siellä hikoiltiin niin paljon, että tunnin välein piti juoda pikkumukillinen suolaliuosta sisältänyttä nestettä. Jotkut raskaana olleet naiset saivat sillä osastolla oltuaan jopa keskenmenon, Ylitalo kertoo.
Raskas työ vaati raskaat – ja kosteat – huvit.
– Kyllähän ruotsalaiset katsoivat ihmeissään näitä rajusti ryyppääviä finnjäveleitä, joiden elämäntyyli poikkesi kantaväestöstä.
Sopeutuminen ruotsalaiseen yhteiskuntaan ei ollut helppoa, jos ei osannut vieraan maan kieltä ja jos omaa paikkaa tai suuntaa elämälle ei tahtonut löytyä, Ylitalo miettii.
Pahimmillaan kävi niin kuin hänen ystävälleen.
Muukalaisuus ja muualta tulleisiin suhtautuminen ovat tärkeitä keskustelunaiheita myös nykyään, Leo Ylitalo painottaa.
Ylitalolla on tekeillä jo kolmaskin romaani, työnimeltään Vaskikellojen varjossa.
– Siinä ollaan tässä päivässä. Se kertoo elämästä lähiössä, jossa asukkaista enemmistö on siirtolaisia.
Leo Ylitalon romaani Banaanitalo (Nordbooks) julkistetaan Oulussa Pohjolan talossa (Nordens Hus, Sepänkatu 9, 2. kerros) 20. syyskuuta kello 14.
