Jälleen kerran on kiistelty siitä, mitä lukiossa pitäisi opettaa, mitä karsia ja mitä lisätä. Kauhistelua on herättänyt sellainen mahdollisuus, että joku voisi seistä valkolakki päässään ilman minkäänlaista tajua Suomen tai minkään muunkaan maan historiasta.
Taistelu historian tuntimääristä ei ole aivan uutta.
Oma historian opettajani, joka opetti mielellään taloushistoriaa, saapui 60-luvun alussa kerran luokkaan aivan tuohtuneena. Kielten opettajat olivat vaatineet omien tuntimääriensä kasvattamista historian kustannuksella.
Perusteluna esitettiin se, että suomalaiset olivat vaurastuttuaan alkaneet matkustella massoittain ulkomailla ja ulkomailla tarvittiin kielitaitoa.
Historian opettajani oli sitä mieltä, että kyllä turistit sormella osoittamalla pystyvät kaupasta saamaan patonkinsa ja samalla metodilla tilaamaan ravintolassa pizzansa ja pastansa, eikä siihen paljon kielitaitoa tarvita.
Historia pelastui sillä kertaa. Kaupatkin muuttuivat valintamyymälöiksi ja niiden tuotteet ympäri maailmaa niin samanlaisiksi, ettei ostaminen tuottanut ongelmia. Englannista tuli uusi maailman latina, jota vähän kaikki alkoivat puhua, jopa ranskalaiset.
Paineet tuntimäärien kasvattamiseen tulevat nyt muualta. Matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa tarvitaan. Tottahan se on, että tietotekniikka on muuttanut elämäämme viime vuosikymmeninä. Lääketiede ja biotieteet ovat osaltaan jatkaneet elinikää niin, että eläkkeelle päästään iässä, jossa suurin osa sata vuotta sitten oli jo haudassa.
Mutta kyllä humanistisista aineista on hyötyä insinööreille ja geenitutkijoillekin viimeistään siinä vaiheessa, kun joudutaan ottamaan kantaa eettisiin ja esteettisiin kysymyksiin. Ympäristö ei ole vain tuotantoalusta, se on sekä rakennettuna että rakentamattomana myös asuinympäristö niin ihmisille kuin muillekin elollisille. Geenitutkimus ei tuota vain tietoa tutkijoille, Kysymys on myös siitä, mihin tätä tietoa käytetään ja missä sitä säilytetään. Näihin kysymyksiin edesmennyt professori Leena Palotie toivoi laajempaakin yhteiskunnallista keskustelua.
Historiasta voi saada aineksia nykypäivän kysymysten käsittelyyn. Tänä individualismin aikana kaikki eivät ehkä lue itseään mihinkään kansakuntaan, eivätkä usko lauseeseen, jonka mukaan kansa, joka ei tunne historiaansa, joutuu sen kokemaan uudestaan. Menneisyyden tuntemisesta on kuitenkin usein apua suunnistettaessa tulevaisuuteen. On nimittäin helpompi päättää, mihin suuntaan haluaa kulkea, jos ensin suunnilleen tietää, missä seisoo.
Hieman pidempi perspektiivi auttaa myös asettamaan vastaantulevat tapahtumat oikeisiin mittasuhteisiin.
Aikanaan 70-luvulla ihmettelin sitä rauhallisuutta, millä oikeustieteellisen tiedekunnan professorit suhtautuivat ympärillä vellovaan opiskelijaliikehdintään luentolakkoineen. Jälkeenpäin ajatellen rauhallisuuden ymmärtää. Olivathan professorit sitä sukupolvea, joka oli kokenut muutamia sotiakin. Ei Vanhan valtaus niiden jälkeen kovin suurelta sodanjulistukselta tuntunut.
Lähihistoria auttaa näkemään muutosten suunnan. Sitä ei aina hahmota päivän lukuisista, lyhyistä uutislähetyksistä, joissa tieto on pirstoutunut pieniksi palasiksi. Lehdissä tilanne on hieman parempi. Sanottiinhan sanomalehdestä aikanaan, että se on sen päivän maailmanhistoria.
Ruotsalaiset ovat koonneet lähihistoriansa kahteen juuri ilmestyneeseen kirjaan Sveriges Historia 1920–65 ja 1965–2012. Ruotsia on hyvä pitää silmällä. Meillähän monet asiat tehdään samalla tavalla, vain joitakin vuosikymmeniä myöhemmin.
Alku toiseen maailmasotaan saakka oli Ruotsissa samanlainen kuin Suomessakin. Maa oli pienviljelijävaltainen maatalousmaa, jota lähdettiin muuttamaan. Luotiin suurteollisuus. Sosialidemokraattien 44 vuoden mittaisella valtakaudella vuosina 1932–76 maa rakennettiin, asuntokanta uusittiin ja sosiaaliturva säädettiin. Kuntien määrä pudotettiin parissakymmenessä vuodessa yli kahdesta tuhannesta alle kolmeensataan. Kaiken takana oli ajatus vahvoista kunnista ja vahvasta valtiosta, joka oli myös sotilaallisesti varustautunut.
Tilanne on toinen Ruotsissakin tällä hetkellä. Vahvan valtion ideaa on vaikea ylläpitää globaalissa markkinataloudessa muualla paitsi Amerikassa ja Kiinassa.
Vahvan valtion sijasta porvarilliset puolueet ovat asettaneet etusijalle Ruotsissa, kuten Suomessakin, yksityisen ihmisen valinnanvapauden. Tässä rytäkässä Ruotsissa ajettiin alas asevelvollisuus ja yksityisissä kouluissa käy lapsista jo viidennes. Tulokset eivät ole kuitenkaan Pisa-tutkimuksissa olleet yhtä hyviä kuin Suomessa.
Paitsi että historia auttaa hahmottamaan politiikkaa, se auttaa myös ymmärtämään kulttuuria sekä omaa että muiden.
Musiikista voi nauttia, vaikkei tietäisiäkään miltä aikakaudelta se on, mutta kirjallisuuden suhteen on jo vaikeampaa. Kirjoissahan useimmiten kerrotaan tarinaa ja sitähän historiakin on, suuria ja pieniä kertomuksia, joilla dokumentoidaan todellisuutta, mutta joilla myös vaikutetaan ihmisiin.
Sen vuoksi ei olekaan samantekevää, ketkä historiaa kirjoittavat. Vapaat tutkijat kirjoittavat yleensä, mitä haluavat. Instituutiot puolestaan voivat kontrolloida omaa historiankirjoitustaan itse asettamillaan toimituskunnilla. Historia ei ole luonnontiedettä, sitä täytyy myös osata lukea oikein.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rikosoikeuden professori.