Jo yksin sana kyläkoulu nostattaa tunteen palon. Se toimii uskontunnustuksenomaisena pelastusrenkaana väkeään menettävällä maaseudulla. Siihen takerrutaan, sen nimeen vannotaan. Jos koulu katoaa, kaikki kuolee. Näin ainakin uskotaan.
Joka tapauksessa kyläkoulut sulkevat oviaan. Näillä näkymin kiihtyvällä vauhdilla. Valtionosuusjärjestelmää ollaan muuttamassa niin, ettei se suosi pieniä kouluja. Elo maaseudulla toki jatkuu. Vähempi väki työskentelee tuottaakseen enemmän. Vanhukset suuntaavat muuttokuormansa hissillisiin kerrostaloihin kirkonkylille samaan aikaan kuin nuori polvi juoksee opinteille ja sitä kautta maailmalle.
Maalle ei palata herkästi. Paitsi ajatuksissa ja kesällä, mutta ei tekemään työtä ja asumaan. Nuoret insinöörit suunnittelevat ja rakentavat hienoja teknisiä vempaimia, joiden ansiosta aika ja etäisyys menettävät merkitystä. He eivät tule tekemään niitä omiin kyliinsä. Miksi eivät?
Keskustan entinen kansanedustaja, Kuntaliiton varatoimitusjohtaja Timo Kietäväinen piipahti hiljattain Alavieskassa kylvämässä pienten kuntien edustajiin uudenlaisen uskontunnustuksen siemeniä. Sen opinkappaleisiin kuuluu uskoa Suomen menestyvän maailman valtioiden kilpajuoksussa vain huippuosaamisen avulla.
Tässä juoksussa meidän täytyy selvitä voittajina, muuten kiinalaiset tekevät loputkin työmme. Huippuosaamisusko vaatii nykyistä korkeampitasoista ja tehokkaampaa koulutusta. Kun rahaa on koko ajan vähemmän, se pitää opintielläkin saada poikimaan paremmin.
Jatkuva kilpajuoksu alinomaisine tehokkuuden parantamisvaatimuksineen tuntuu läkähdyttävältä. Haluaisi nähdä, että pieni on kaunista eikä meillä ole kiire minnekään valmiissa maailmassa. Ja että verkkaisella elolla olisi vielä paikkansa. Mutta ei. Tällaiselle taivaanrannan maalailulle ei ole tilaa eikä ainakaan rahaa.
Kietäväisen sanomisesta kuulsi yksi vahva viesti: aika on ajanut pienten kyläkoulujen ohi. Näin on käynyt. Ei siksi, etteikö pienessä yksikössä kyetä antamaan ajan vaatimukset täyttävää laadukasta opetusta, vaan yksinkertaisesti siksi, että lapset loppuvat syrjä-Suomen kyliltä. Se on karu tosiasia.
Kylät ovat menettäneet kaupat, postit, pankit, kirjastot sun muut palvelut. Kun kaikki muu on hävinnyt, on ymmärrettävää, että kyläläiset haluavat pitää kiinni koulusta. Koulun lakkautukseen kulminoituu jotain peruuttamatonta. Tunne kuin elämä kylässä loppuisi siihen.
Taiston tuoksinassa unohtuu kuitenkin itse asia, mitä varten koulu on joskus perustettu, ja miksi kouluverkko on rakennettu tiheäksi. Ei koulua tehty kylän pönkäksi. Se rakennettiin, että lapset syrjäkylilläkin pääsisivät osalliseksi sivistyksen siemenistä. Ja lapsia oli. Verkosta tehtiin tiheä, koska kulkeminen oli hevosten eikä hevosvoimien varassa niin kuin nyt.
Kietäväinen kehottaa kuntia varautumaan kouluverkon muutokseen ajoissa ja järjestämään palvelut uudelleen, jotta uudistus olisi mahdollisimman hallittu. Sinänsä fiksusti sanottu, mutta jonkun olisi kannattanut sanoa tuo ääneen jo jokunen vuosikymmen sitten, kun maaseutua alettiin tyhjentää.
On vaikea kuvitella, että kouluverkkoa voitaisiin supistaa hallitusti enää. Kunnissa ajelehditaan päätöksestä toiseen. Rauhalliseen rinnakkaineloon tottuneet kyläkulmat pannaan tappelemaan keskenään, missä koulua käydään vielä. Se lisää luopumisen tuskaa.