Jos pienille kunnille jäävät kuntaliitoksissa lähinnä kotiseutuyhdistysten tehtävät, toivottavasti kylistä ei kuitenkaan tehdä pelkkiä museoita. Maaseudun rauhaa kaipaava uusi asukas tuskin etsii uneliasta asuinpaikkaa vaan toimivaa kyläyhteisöä. Tämä kaikella kunnioituksella museoita kohtaan.
Mutta miten kylille liitoksissa käy, jos kuntienkin identiteetistä ollaan huolissaan? Parhaassa tapauksessa hyvin: koulu säilyy, jos ei omassa niin ainakin naapurikylällä, terveyspalvelut löytyvät kuntarajojen muuttuessa kenties lähempääkin kuin ennen, kauppa-auto ja kirjasto-auto käyvät edelleen kääntymässä. Kylän monisatavuotisia perinteitä muistetaan säännöllisesti.
Voi käydä huonostikin: viimeisetkin lähipalvelut katoavat, lapsiperheet muuttavat pois ja jäljelle jää vain vanhuksia. Tiet ja asumukset rapistuvat. Väen vähetessä julkiset liikenneyhteydet lopetetaan kannattamattomina. Lopulta ne vanhuksetkin oman turvallisuutensa nimissä pakkaavat tavaransa ja muuttavat keskuksiin palvelujen ääreen. Horsma kukkii yhä useammalla pihatantereella.
Jo pelkästään Pohjois-Pohjanmaalla on 330 kylää. Niiden elävänä säilyttämistä kaikki kannattavat, ainakin periaatteessa. Käytännössä niissä lähes kaikissa käydään jonkinlaista henkiinjäämistaistelua, vaikka erot voivat olla valtavia.
Monessa tulevassa kuntaliitoksessa on kyseessä kaupungin ja maaseudun liitto. Millainen tuo suhde on, siitä riippuu oleellisesti myös kylien kohtalo. Kumpikin, niin maaseutu kuin kaupunki tarvitsevat toisiaan. Parhaimmillaan ne voivat vastavuoroisesti edistää toistensa hyvinvointia. Maaseutu, joka passiivisesti turvautuu kaupungin vetovoimaan, näivettyy, eikä siitä ole sen kummemmin etua sille itselleen kuin kaupungillekaan.
Maatalous on edelleen maaseudun vahvuus. Nykypäivän maaseutu ei kuitenkaan ole enää pelkkä ruuantuotantojärjestelmä. Se muuttuu kaiken aikaa monimuotoisemmaksi, vaikka kaivattuja uusia työpaikkoja ei synnykään sellaisella vauhdilla kuin toivoisi. Uutta elantoa etsitään ympäristönhoidosta, kulttuuripalveluista ja hoivatyöstä.
Kyläkoulun säilymistä on totuttu pitämään symbolina kylän elinvoimaisuudesta ja ilman muuta se sitä onkin. Kauppa ja posti menivät jo, mutta kouluun ei saa koskea. Vuosi vuodelta ruuvi on kuitenkin kiristynyt ja nyt lakkautus uhkaa jo satoja kyläkouluja. "Syrjäkylätkin" näyttävät siirtyvän aina vain lähemmäs keskuksia.
Tarkoittaako hävitty kyläkoulutaistelu, että myös kylä kuolee? Ei välttämättä, jos kylältä löytyy halua ja kykyä toimia yhdessä elämisensä ja asumisensa kehittämiseksi. Vaikka peruspalveluja ei omalta kylältä saisikaan, saattaa hyvä henki ja yhdessä tekemisen meininki korvata suuriakin puutteita.
Pelkällä hengellä ei tietenkään saada kuntoon syrjäseutujen tieasioita tai rakenneta laajakaistoja, mutta ainakin sillä voidaan voidaan vaikuttaa siihen, että asiat tulevat kunnan päätöksissä huomioiduksi ja jopa hoidetuksikin. Se on ainakin varmaa, etteivät ne tule hoidetuksi, jos kukaan ei tee mitään.
Voimakkaalla me-hengellä on nurjat puolensakin, sillä - yllättävää kyllä - kylien kehittämistyötä näyttää haittaavan rahan puutteen lisäksi myös kateus. Kunnan on vaikea myöntää rahaa jonkun kylän hankkeeseen, kun toinen kylä nostaa metakan ja haluaa samaa. Lopulta kukaan ei saa hankkeitaan läpi.
Pelkkä kuntaliitos ei ole taikasana yhtään mihinkään, ei kylien tulevaisuuteenkaan. Ratkaisevaa on se, miten muutokset toteutetaan ja miten pienenkin yksikön ääni saadaan muutoksissa kuulumaan.