Jäämeren mainingit käyvät tyrskyämättä Pykeijan kylän suojaisaan valkamaan Norjassa Varanginvuonolla.
Kylässä kaikki tuntevat toisensa, sillä asukkaita siellä on alle kolmesataa. Suomalaislähtöiset siirtolaiset puhuvat yhä ymmärrettävää suomea 1800-luvulta periytyneen murteen kääntein.
Neuvot vuorten yli vievän polun pään saavuttamiseksi ovat kuitenkin monitulkintaisia.
Vuorten tuolla puolen odottaisi Ranvikan lintuvuori ja sen juurella tietön ja asumaton kveenien vanha kalamajakenttä.
Viimein löytyykin tunturin juurelta varmasti Pohjolan erikoisin jalkapalloniitty ja sen kulmalta yksi ainoa, lahoava ja tekstitön viitta. Laudanpalan nuoleksi veistetty pää osoittaa jyrkille ja puuttomille rinteille.
Itse polku erottuu hyvin tallattuna tunturipuron juurella ja polun varrella näkyy vanhoja kivilatomuksia.
Rakennelmien varaan on rinteelle jätetty muistoksi pari puhelintolppaa niiltä ajoilta, jolloin jonkinlainen tietoyhteys oli tarpeen myös Ranvikan kaukaisille majoille.
Niin käy matka yhä ylemmäs solamaista kenttää pitkin. Varanginvuonon laajat selät aukeavat ihmeteltäviksi ylämaista ja tuulet puhuvat jännittävästi jyrkänmustien kurujen paljaissa kallioissa.
Tämän karuuden ja jylhyyden keskellä voi tuntea myös rehkivänsä, sillä paikoin on kontittava yhä ylemmäs yrittääkseen ja paikoin askeleita täytyy sovittaa kuilujen partailla kapeille lohkarehyllyille.
Ranvikan autiovuono avautuu vuorten lomi nähtäväksi äkisti ja yllättäen ja vuononperän pikkumajat vasta viimeisen jyrkänteen laelta.
Vaikka on kilometreittäin mutkittelevaa alamäkeä, taakan alla puurtavan täytyy olla koko ajan varuillaan. Askelet tahtovat lipsahdella mukulakivikossa ja liukua liukkailla kalliopinnoilla.
Lue lisää maanantain Kalevasta.