Romaani Juha Itkonen: Seitsemäntoista. Otava 2010.
Teoksissaan kirjailijalla on luojan valtuudet. Hän luo millaisia maailmoja haluaa ja käyttää totuutta tarun polttoaineena, jos niin tahtoo.
Nykykirjallisuus on ottanut paljon kantaa faktan ja fiktion häilyvään suhteeseen. Autobiografisia eli omaelämäkerrallisia aineksia fiktioon ovat sekoittaneet muun muassa Henrik Tikkanen, Pirkko Saisio ja Anja Snellman. Laji on saanut jopa oman nimensä, autofiktion.
Juha Itkonen menee vielä hieman pidemmälle. Hän ei kirjoita pelkästään autofiktiota, vaan ottaa kantaa myös sen ongelmiin.
Teos on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä Julius "Julle" Ilonen kirjoittaa teoksen Seitsemäntoista, jossa hän kertoo nuoruudestaan kotikaupungissaan. Ilonen on muuttanut jokaisen nimen autofiktiivisessä elämäkerrassaan (joka on siis ironisessa mielessä myös Juha Itkosen autofiktiivinen elämäkerta), mutta entisen työkaverin, Päivi Kärkösen, mielestä se ei riitä. Henkilöt - varsinkin yksi niistä, Harri - on liian helposti tunnistettavissa, mutta tarina hänestä valheellinen.
Itkosta lukeneille Harri on jo novellikokoelmasta Huolimattomia unelmia (2008) tuttu: tuntuvasti ihastustaan vanhempi mies, joka lähentelee, riippuen näkökulmasta, viatonta tai julman leikittelevää poikaa, joka teoksessa Seitsemäntoista on Julle itse.
Jännitettä Jullen ja Päivin välille lisää vielä se, että näistä kahdesta juuri Päivi on elänyt elämää, josta pitäisi syntyä kirjailija. Kirjailija tulee kuitenkin ujosta Jullesta. Päivi jatkaa vielä viisikymppisenä töitään kaupassa ja vain harrastaa kirjoittamista läänintaiteilija Nielikäisen kirjoittajakurssilla.
Toisessa osassa Ilonen rakentaa kirjailijakuvaansa kirjeillä, joita hän kirjoittaa muun muassa muusaksi kutsumalleen kollegalle ja kustannustoimittajalle. Tunnelma heittelehtii narsismista itseinhoon.
Kirjeet ilmentävät sen, miten tapa kertoa itsestä vaihtelee jatkuvasti. Ne tuovat esiin myös kirjailijan omakuvan ristiriitaisuuden. Samalla kun Ilonen pyrkii hallitsemaan median luomia tarinoita itsestään, hän käyttää taiteilijan oikeudella muita omien tarinoidensa välineenä. Valehtelusta tulee taidetta, kun puitteet ovat oikeat.
Iloselle kirjailijuuden valinta - koska juuri sen, tietoisen valinnan hän tekee - on kuitenkin myös kirous. Yksinäisyys, harhaluulot ja pelko piinaavat laumasta irrottautunutta: "Hänellä oli sija, paikka sisäisessä hierarkiassa: ihmisten eläimellisessä nokkimisjärjestyksessä hän sijoittui aina suurin piirtein samaan kohtaan. Nyt hän ei voi olla enää varma mistään."
Sen lisäksi tulosvastuu painaa. Kvartaalitalous on tunkeutunut taiteeseenkin. Tulosten on myös siellä oltava nopeita ja konkreettisia, rahalla mitattavia.
Kolmannessa osassa llonen kohtaa taiteensa raakamateriaalin, tavallisen ihmisen, jonka osaa kovia kokenut Päivi näyttelee teoksessa.
Tässä osassa Ilonen jäljittelee myyttistä kirjailijaa, tyyliin Pentti Saarikoski tai Timo K. Mukka. Hän pakenee Lappiin, primitiivisyyden (illuusion) äärelle, luodakseen koko kansaa ravistelevan sukupolviromaanin. Tai sellaista tarinaa hänestä tällä kertaa Nielikäinen luo.
Mukana matkaavat myös lööpit, joiden tarinat synnyttävät sankareita ja hulluja kiivaampaan tahtiin kuin kirjailija myyttiä itsestään. Totuuden vangitseminen paperille ei onnistu: "Sanotaan ettei totuus pala tulessakaan. Fiktio sen sijaan palaa oikein hyvin."
Kyvyssä kuvitella näyttäytyy ihmisen traagisuuden ydin. Kuvittelu erottaa ihmisen toisesta, piilottaa todellisen toisen illuusion kaapuun.
Autofiktiossa ei sinänsä ole mitään uutta. Itkonen onnistuu silti osoittamaan, mikä osuus vallalla ja yhteiskunnallisella asemalla tässä prosessissa on.
Kerronnan suhde totuuteen on kuin märkä saippuapala, jonka käsittelemiseen tarvitaan taitoa, jota Itkosella siis on.
Taito sekin, että osaa särkeä kuvat, murtaa yksiääniset kertomukset ja tehdä kaikenlaisista kohtaloista koskettavia, elämänmakuisia.