Seuraava lainaus on ranskalaisen Emmanuel Toddin 2003 suomeksi ilmestyneestä kirjasta Imperiumin jälkeen: "Jumala ei todellakaan siunaa näiden päivien Yhdysvaltoja. Se on kärkäs paljastamaan pahan kaikkialla, mutta se itse on muuttumassa pahaksi. Tämä taantuminen saattaa saada meidät huomaamaan mitä olemme menettämässä: vuosien 1950-1965 Yhdysvallat, kansanjoukkojen demokratian, sananvapauden, sosiaalisten oikeuksien laajenemisen ja kansalaisoikeuksien puolesta taistelun maa oli hyvän valtakunta".
Todd ennusti Neuvostoliiton romahduksen 1976 ilmestyneessä kirjassaan. 2000-luvun alussa hän kirjoitti Yhdysvaltain imperiumin edessä olevasta romahduksesta. Tapahtumat ovat jopa aavemaisella tavalla kulkeneet Toddin ennustamia latuja.
Irakin sodan piti olla ylivertaisen armeijan voimannäyte. Sen sijaan se on paljastanut Yhdysvaltain ulkoisen heikkouden. Sisäinen todellisuus taas on räjähtänyt silmille New Orleansin piinallisista uutiskuvista: laajalle levinnyt köyhyys ja kärjistyneet rotusuhteet, rikollisuus, keskushallinnon kyvyttömyys huolehtia kansalaisista, rapistunut infrastruktuuri ja ankara riippuvuus ulkomaisesta öljystä eivät olisi tämän alleviivatummin voineet tulla esiin. Hurrikaani Katrinan jälkeen on selvää, että muun maailman tapa katsoa Yhdysvaltoja on muuttunut.
Toddin johtopäätöksenä ei ollut Yhdysvaltain hajoaminen. Ei maa mihinkään katoa, mutta sen merkitys kylläkin kutistuu. George W. Bushille ja hänen uuskonservatiiveilleen hän antoi tulevissa historiankirjoissa roolin Yhdysvaltain imperiumin haudankaivajina.
Tämä päätelmä on viime päivien jälkeen entistä mahdollisempi. Kun Kuuba, Bangladesh ja Sri Lanka tarjoavat amerikkalaisille apuaan, ovat maailmankirjat kääntyilleet aika lailla.
Hurrikaanin välitön seuraus on polttoaineen hintojen raju nousu kaikkialla. Sinällään ainakin teollisuusmaiden taloudet tämän vielä kestävät.
Mutta millä pohjalla Amerikan talous lopulta on? Kansalaisten velkaantuminen on rajua, ja vakuuksina on asuntoja, joiden hinnoissa puhutaan jo kuplasta. Liittovaltion kaupan alijäämä on huikea, ja dollari pysyy pystyssä vain kiinalaisten ja japanilaisten tekemien sijoitusten avulla.
Sinä päivänä, jolloin Kiina ja Japani vetävät sijoituksensa Yhdysvalloista, sen valtiontaloudelta putoaa pohja kokonaan pois. Tosin nuo maat eivät sitä hevin tee, tuskin tekevät ollenkaan, sillä niiden oma talous kokisi kovia saman tien.
Pohjimmiltaan silti Yhdysvallat on erittäin riippuvainen muista. Se kuluttaa huikeasti, mutta tuottaa itse vähän ja ostaa ulkoa velaksi suuren osan tuosta kulutuksesta.
Bushin hallinnon aikana alijäämää on kasvatettu kuin viimeistä päivää. Samalla on luotu menoeriä, joille ei mitään pohjaa näy. Erityisesti armeijalle on syydetty lisää rahaa, ja Irakin sota maksaa mansikoita koko ajan.
Samaan aikaan vallitseva ideologia on kuitenkin tahtonut vähentää liittovaltion roolia sisäisissä asioissa, ja tuloksena monet keskushallinnolle kuuluvat tehtävät kotimaassa ovat rapautuneet tai ankarien leikkausten kohteena. Katarinan myötä nähtiin tulos: valtio ei selviäkään tehtävistä, joista sen normaalin ajattelun mukaan pitäisi selviytyä. Verovarat ja poliittinen tahto ovat kuluneet ennen muuta "terrorismin vastaiseen taisteluun", ja millaisin tuloksin?
Armeija on jumissa Irakissa pystymättä siellä voittamaan tai häviämään, ja ennen muuta pystymättä lähtemään. Alueesta on tullut terroristien vapaa harjoituskenttä, ja perivihollinen Iran on riemastunut näkemästään: sen asema ja vaikutusvalta kasvaa alueella sitä mukaa kun Yhdysvaltain todellinen kyky on osoittautunut yhä heikommaksi. Öljynkään saanti ei ole yhtään entistä turvatumpaa.
Teknisesti huippuunsa viritetty sotakone ei riitäkään, kun tarvitaan miesvoimaa, ja sitä ei kyllin saa ilman poliittisesti mahdottomia kutsuntoja.
Neuvostoliiton romahdukseen vaikutti aikanaan se, että se ylläpiti kyvyilleen aivan ylisuurta armeijaa. Voi kysyä, kauanko Yhdysvallat oikeasti pystyy velkarahan varassa kasvattamaan omaa sotavoimaansa.
Näinä päivinä YK:n käytävillä New Yorkissa on käyty kuumeisia neuvotteluita. Ensi viikolla siellä on huippukokous, jossa maailman johtajien piti uudistaa sitoumuksensa niin sanottuihin vuosituhattavoitteisiin, kuten köyhyyden, nälän ja sairauksien puolittamiseen. Luonnos päätöslauselmasta oli valmiina.
Mutta runsas viikko sitten Yhdysvaltain uusi YK-lähettiläs John Bolton ilmoitti, että maa vaatii luonnokseen 750 muutosta. Kaikki viittaukset vuosituhattavoitteisiin eli kokoukseen alkuperäiseen aiheeseen pitäisi poistaa, samoin puheet ilmastomuutoksesta tai 0,7 prosentin kehitysaputavoitteista. Bushin hallinto tahtoi kaiken uusiksi, ilman todellista neuvotteluaikaa.
Tänään julkaistaan YK:n inhimillisen kehityksen raportti, jossa korostetaan syyskuun kokouksen tärkeyttä köyhyyden vastaisessa taistelussa, ja samaan aikaan Yhdysvallat ilmoittaa muulle maailmalle, ettei YK:n tule ottaa kantaa köyhyyteen ja ilmastoon. Katrinan jälkeen asetelma on melkein surrealistinen.
Bushin hallinto vaikuttaa tyystin vieraantuneen todellisuudesta, ja samalla se on hukannut Yhdysvaltain ehkä parhaan valtin, eräänlaisen moraalisen auktoriteetin. Jäljelle jää voima, joka sekin on paljastunut rajalliseksi. Mikäli Yhdysvallat menettää uskottavuutensa, kuten juuri nyt näyttää Bushin kauden jäljiltä käyvän, lopputulos vastaa osapuilleen Emmanuel Toddin ennustetta maailman luisumisesta Yhdysvaltain otteesta.