Naakkapuun suojassa - Kristiina Louhen lastenkirjojen kuvitusnäyttely Nukulla 18.3. saakka.
"Minä vaan luen tekstiä ja siitä nousee kirkkaita kuvia päähän. Sitten näitä tekstin tuomia näkyjä yrittää toteuttaa paperille", kertoo Kristiina Louhi työstään.
Kaikki näkevät kuvia kun lukevat. Mutta kuvittajan työtä on pyöritellä syntyviä mielikuvia päässään ja kaivaa ne tarkemmin esiin.
Kristiina Louhi on kuvittanut kymmeniä ja kymmeniä kirjoja. Joku saattaa tuntea Louhen kuvat esikouluaapisesta Salainen maa. Ritva Toivolan kirjojen Höyhenplaneetta ja nukkumatti Kerkkonen ovat Louhen näkyjä, samoin useiden Hannu Mäkelän kirjojen liikuttavat sankarit kuten hylätty hyväluontoinen koira. Timo Parvelan Hilmakin on kuvittajan siveltimestä.
"On paljon hauskempaa kuvittaa toisten kirjoja. Niissä on jo teksti ponnahduslautana. Sitä lähtee tavallaan retkelle tai matkalle johonkin uuteen paikkaan ja noukkii sieltä mitä tulee vastaan. Päällimmäisenä tunteena on uteliaisuus ja pieni jännitys eikä vaikeus niin kuin omissa töissä", Louhi kertoo.
Tuppuraa ja tukkoa
Kuvat eivät putoa paperille helposti kuin apteekin hyllyltä. Päässä spontaanisti syntyvien näkyjen konkretisoiminen ja esiin houkuttelu voi olla taistelua.
"Joskus kuva tipahtaa paperille vahingossa, mutta se on harvinaista herkkua. Useimmiten siitä tekee montakin versiota. Ei se ole niin ihanteellista, että minä vaan purskauttelen kuvat paperille."
Louhi työstää parhaillaan kuvia Riitta Jalosen Revontulilumi-tekstiin. Se täydentää kuvakirjatrilogian, jonka aloittivat teokset Tyttö ja naakkapuu sekä Minä, äiti ja tunturihärkki.
Taiteilija kertoo, että vaikeinta hänelle on pelkistäminen, putsaaminen ja karsiminen, että kuvan saa kirkkaana paperille.
"Kun katsoo talvista maisemaa ja yrittää opetella sitä, mitä on lumi puiden oksilla, luonnossa näkee valtavan moninaisuuden. Jos sitä lähtee toteuttamaan sellaisenaan, kuva on paperilla ihan tuppuraa ja tukkoa. Mielikuvaa ei voi siirtää semmoisenaan vaan se pitää jotenkin suodattaa."
Revontulilumi on talvikirja. Se kertoo hiihtämisestä.
"On erittäin harvinaista, että saa kuvittaa sitä vuodenaikaa, mikä kulloinkin on olemassa. Useimmiten sitä tekee kesähelteellä jouluisia aiheita ja päinvastoin."
Omakohtaisesti tosi
Kristiina Louhen omia töitä ovat Aino- ja Tomppa-sarjat. Aino alkoi 1984 kirjalla Ainon kanssa.
"Aino-sarjassa esikuvana ovat kaikki mun lapset, vähän muidenkin lapset ja oma lapsuus. Kirjat eivät kerro yksi yhteen omasta perheestäni. Mutta tilanteet ovat hyvin tuttuja."
Viidennen kirjan kohdalla tekemisen lähtökohta muuttui. Kirjan nimi on Ainon äiti on vihainen.
"Yht´äkkiä tuli tarve jakaa muiden samassa tilanteessa olevien kanssa neuvottomuutta, kyvyttömyyden tunnetta ja jotain suruakin mitä siihen liittyy, ettei äidin roolissa yllä niihin ihanteisin, joita on itselleen asettanut. - En olisi varmaan rohjennut, elleivät Ainot olisi jo saaneet suosiota", Kristiina Louhi toteaa.
Tompan vuoro tuli 1993, kun tuttu kustannustoimittaja vähän tyrkki tekijää kehittelemään jotain uutta.
"Minulla alkoi olla ystäviä, joilla oli lapsenlapsia. Itse en ole isoäiti, mutta ilman muuta Tomppaan tuli isoäiti-perspektiiviä. Tomppa-kirjoissa painottuu ilo ja hauskuus, mikä pienen lapsen kanssa elämisessä on. Aino-kirjoissa keskeisiä olivat huolet ja ongelmat."
Ohikiitävät hetket pienen ihmisen seurassa ovat ainutlaatuisen hienoja, mutta ne tahtovat hämärtyä arjen paineissa.
"Ajattelen sitä aikaa suurella haikeudella, ja jotenkin on tunne, osasinko iloita ja nauttia tarpeeksi, vai olinko vain kauhea murehtija ja ongelmoija."