Millaista on pohjoisessa venäläisessä kaupungissa tänä kylmänä talvena? Vuotuinen jääveistoskilpailu on juuri viimeistelyvaiheessaan. Tuossa yksi veistäjä muotoilee delfiinillä ratsastavaa uhkeamuotoista vedenneitoa, viimeistellen erityisellä hartaudella neidon paljasta ylävartaloa. Toinen veistäjä koettaa juuri kiinnittää jäistä noitarumpua shamaanin kylmään kouraan. Kaikkiaan kadun varteen on noussut kymmenen taidokasta lumista tai jäistä hahmoa, ja ihmiset tungeksivat katsomassa miten homma etenee.
Vieressä on tarjolla poniajelua lapsille; kiiltävällä viitalla peitellyt ponit vetävät pehmeillä turkeilla vuorattua rekeä. Paksuun palttooseen vuorattu mummo myy kadunkulmassa ilmapalloja, lähellä joku pelleilee hurjannäköinen sarvipäinen pirunnaamari kasvoillaan. Hotellin kyljessä istuskelee väkeä tungokseen asti kaupungin suosituimmassa kahvilassa. Nokia mainostaa kännyköitään. Valtava kuusi on raahattu jostain ja koristeltu valolampuilla.
Keskustan urheilukaupan valikoima on sitten viime näkemän laajentunut lumilaudoilla, eikä ihme, sillä kerrostalojen takana häämöttää tunturin kylkeen raivattu uusi laskettelurinne. Uutta on myös mäen päälle tehty meriakvaario, pyöreä valkoinen kupu. On vapaapäivä, lapsia on paljon kaikkialla, he laskevat mäkeä kerrostalojen jyrkille pihoille kyhätyissä rinteissä, moni lapsiperhe näyttää hiihtelevän lammen jäällä. Hilpeä hääseurue käy kylmässä tuulessa viemässä kukkia valtavan vuonoa vartioivan sotilaan, Aljoshan patsaan juurelle.
Tältä näyttää Murmanskissa talvisena lauantaina. Elämä soljuu tavalliseen tapaan. Ihmiset eivät jäädy koteihinsa. Kaupoista saa, mitä haluaa. Lapset leikkivät lasten lailla, väki on hyvin pukeutuneita, teatterit, konsertit ja elokuvat mainostavat ohjelmiaan, missään ei räjähtele ydinvoimaloita.
Kun on käynyt kaupungissa aika ajoin sitten neuvostoajan loppuvuosista lähtien, suurin muutos on juuri tämä: kaikki tuntuu koko ajan muuttuvan tavallisemman näköiseksi.
Oli aika, ettei syödäkseen saanut oikein missään. Oli aika, että lähtökohtaisesti mitään ei saanut mistään - paitsi puisia Sortavala Sport -suksia - että mikään ei tuntunut toimivan, että kaikki pengottiin rajalla, että kaikesta varottiin puhua, että hotelleihin ja niiden huoneisiin tuntui menevän terveytensä kaupalla, että epämääräisiä nahkatakkimiehiä hääri joka suunnalla, että ulkomaille ei voinut soittaa, että yksinkertaisesti ilo tuntui puuttuvan. Että kehnoista ydinreaktoreista ei tiedetty mitään, saati että niiden kuntoa voisi tarkkailla. Leipä oli vähissä, kerran katosi vodkakin.
Se oli neuvostoajan loppua, välivaihetta. Nyt tilalla on toinen maailma, jättimäinen muutos parempaan päin. Ainakin kaupungeissa. Venäläinen syrjäseutu on oma lukunsa.
Tuo vaikkapa nyt murmanskilaisen katukuvan muutos on historiallista laatua. Silti keskusteluissa Suomessa huomaa monen mielikuvaksi Venäjästä, että koko maa on yhtä rappiota ja ongelmaa. Etenkin monen sellaisen, joka ei maassa ole juuri liikkunut.
Tiedon välittäjälle se tuo miettimisen aihetta: onko oleellisin muutos jäänyt sittenkin välittämättä? Muutos, joka vaikuttaa pitkälti olevan sukupolvikysymys. Ratkaiseva raja liikkuu jossain 40 ikävuoden vaiheilla, nuoret katsovat maailmaa hyvin eri silmin kuin vanhempansa.
Toinen raja, siltä näyttää, liikkuu liike-elämän ja byrokratian välillä. Nekin katsovat maailmaa aivan eri tavoin.
On helppo luetella, mikä on pielessä: aids, huumeet, prostituutio, tasa-arvo, miesten juopottelu, väkivalta, talojen kunto, liikenneturvallisuus, ympäristön tila, terveyden tila, lämmön saanti, tullin touhut, poliisin otteet, mafian otteet, lainsäädäntö, paikallishallinnon asenne, aluehallinnon asenne, valtionhallinnon asenne, Tshetshenian karmea sota... Listaa voi vapaasti täydentää.
Samaan aikaan Suomen lähellä Pietarin ja Murmanskinkin kadut henkivät aivan toisenlaista ilmaa kuin ennen. Paitsi kaupoista ja kahviloista, tuo muutos näkyy monista avoimista, vapautuneista ihmisistä.
Käsillä on ristiriita. Mihin uskoa? Vai kaikkeen?
Suurin virhe taitaa olla yrittää etsiä Venäjältä vain yhtä totuutta. Niitä on monia. Kuva Venäjästä riippuu, miten sitä katsotaan ja mitä haluaa odottaa. Vähän analyyttisemmalla tasolla kyse saattaa olla siitä, voittaako hallintokoneiston tarjoama tulevaisuus vai liike-elämän ja kansalaisyhteiskunnan tulevaisuus. Kaksi jälkimmäistä saattavat olla monesta eri mieltä ja kansalaisyhteiskunta ylipäätään on vielä alkutekijöissään, mutta niitä yhdistää tarve selkeyteen ja uskottavuuteen.
Tämä näkyy esimerkiksi pohjoisessa paljon puhutussa Barents-yhteistyössä. Liike-elämän ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden - järjestöjen, myös oppilaitosten ynnä muiden - kontaktit rajan yli olisivat jo aivan eri mallilla, ellei jostain tulisi koko ajan jarruja rattaisiin.
Ne jarrut tulevat siitä systeemistä, jonka ajattelutapa rakentuu aivan toisin tavoin. Kuinka, sitä on vaikea hahmottaa. Se lähettää seminaareihin ja tapaamisiin edustajiaan, jotka suurella varmuudella puhuvat käsittämättömyyksiä, ja joiden mielestä kaikkea edistetään koko ajan erinomaisesti. Sitten he sanovat lakien juuri eilen muuttuneen. Tuon korruptoituneen kaikkea vahtivan systeemin käsissä on yhä suurin osa maan vallasta, nimenomaisesti maan byrokratiasta, ja se säätää lakeja ja säädöksiä tai sitten soveltaa niitä käytäntöön.
Nyt monet merkit viittaavat siihen, että edessä on uusi titaanien taisto: öljyfirmojen johtama liike-elämä vastaan Kremlin johtama hallinto, jolle sillekin öljy on elinehto. Murmanskiin aiotusta Siperian öljyputkesta on tulossa symboli siitä, kumpi voittaa - voiko liike-elämä sen rakentaa kuten tahtoo, vai voiko "koneisto" sen estää.
Ja viime kädessä Venäjän tulevaisuus on nyt kiinni presidentti Putinista. Ei vain hänen politiikastaan, vaan siitä, että hänen takanaan ei näy mitään. Kannattaa huomata, että kyseessä on terve mies, joka juuri tilasi Suomesta uuden erikoisvarustetun ambulanssin. Miksi nyt?